Terveisiä Prahasta!
Kolmentoista hengen joukko Jazzrytmit -lehden jengiä ja sidosryhmiä, allekirjoittanut mukaan lukien, päätti lähteä viikoksi tutustumaan Tšekin pääkaupungin kulttuuritarjontaan. Kaupungissa toimii useita jazzklubeja ja live-tarjonnassa on joka ilta valinnanvaraa.
Ensimmäisenä iltana lauantaina pienen kiertoajelun ja täyttävän kellariravintolasapuskan päälle lähdettiin Prahan jazzklubeista kuuluisimpaan – Reduta on toiminut vuodesta 1958 keskeisellä paikalla Národní -kadulla kansallisteatterin välittömässä läheisyydessä. Reduta on vuosien varrella tullut kuuluisaksi paitsi monien jazzin legendojen esiintymispaikkani niin myös klubina, jossa Bill Clinton vuonna 1994 vielä presidenttinä ollessaan nousi toviksi lavalle jammailemaan Václav Havelilta lahjaksi saamallaan saksofonilla.
Elävä musiikki soi Redutassa joka ilta – lauantaina tarjolla on kaksi eri bändiä. Lippuja on kahden hintaisia – vähän toistakymmentä euroa hintavampi VIP lippu oikeuttaa pääsyn jonkun klubilla istuneen kuuluisuuden mukaan nimetylle etuosan istumapaikalle ja kyytipojaksi saa kuohuviinilasillisen ja DVD-levyn. Näin tilaisuuden tullen piti toki kuunnella molemmat bändit, VIP-lipuilla tietysti. Itse pääsin oikein sille Bill Clintonin penkille pönöttämään. Palvelu pelasi suhteellisen hyvin – suurehkolle seurueelle epämääräisen lippuvarauksen ”meitä tulee korkeintaan 13, ehkä otetaan VIP-liput, osa on kaksi settiä ja osa ei” sai vaivatta tehtyä puhelimitse ja henkilökunnan kielitaito riitti.
Reduta pursuaa melko perinteistä jazzklubitunnelmaa – sijainti kellarissa tottakai, klubilla esiintyneiden legendojen kuvia seinillä, sisutuksessa tyylikästä tummanpunaista ja mustaa. Aulatilassa tarjolla valikoima CD-levyjä – paikallisia ja sekalaisia, jazzia ja vähän muutakin. Varsinaisessa konserttitilassa tilaa sadalle kahdellekymmenelle, erillisessä huoneessa palvelee pieni Saxophone bar -baari.
Famous Swing Melodies
Pianisti-laulaja Jakub Zommerin johtama kokoonpano joka aloitti puoli kahdeksalta ja soitti kahden 45 minuuttisen setin verran klassikkobiisejä Famous Swing Melodies -nimen alla.Oli Blue Moonia, Night and Dayta, Gee, Baby, Ain’t I Good to You’ta ja sellaista.
Ihan asiallisesti soitettua, mutta melko yllätyksetöntä tavaraa, mutta kuitenkin hyvää perinteisesti svengaavaa viihdemusiikkia – sellaista joka toimii vain elävänä klubilla. Zommerilla oli riittävästi showmiehen elkeitä ja spiikit menivät sujuvasti kahdella kielellä että yleisössä tunsi olevansa hyvissä käsissä.
Viisihenkisen bändin toiseksi voimahahmoksi nousi kitaristi Roman Pokorný joka kunnostautui paitsi oivana kitaristina myös laulajana – hieman hillitympään tyyliin showmies Zommeriin verrattuna.Loppua kohti meno parani kun biiseihin tuli lisää vauhtia ja dramatiikkaa – tšekiksi vedetty Cheek to Cheek jäi mieleen vauhdikkaana vetona.
Rene Trossman Little Big Band
Blueskitaristi/laulaja Rene Trossman on kotoisin Chicagosta ja kerännyt kannuksensa nuorena miehenä Chicagon klubeilla, mutta toiminut Prahasta käsin jo 90-luvun puolesta välistä.
Lauantaina Redutassa esiintyi illan pääesiintyjänä kuusihenkinen Little Big Band – torvista mukana saksofoni ja trumpetti ja lisäksi vielä piano, sähköbasso ja rummut. Pienen nettitutkimuksen perusteella tällä bändillä ei ole kovin vakituista kokoonpanoa vaan siinä soittaa kuka kulloinkin. Tällä kertaa esimerkiksi rumpali oli sama kuin illan ensimmäisellä bändillä.
Bändi aloitti iltakymmeneltä ja musiikkia kuultiin keskiyön tuolle puolen – yhteensä kolme noin 45 minuutin settiä lyhyin tauoin. Keikan rytmitys kolmeen palaseen oli onnistunut – varsin kaavamainen Chicago blues-meiniki olisi varmasti alkanut puuduttamaan pitempinä riipaisuina, mutta kolmevarttiset tuntuivat aina sopivan napakoilta kerta-annoksilta. Ja olihan se mainiota hyvän mielen blues-herkuttelua. Ensimmäisen bändin tavoin musiikkia joka toimii ehdottomasti parhaiten näin elävänä.
Bändi soitti Trossmanin omaa musiikkia ja lainakappaleita – keikan edetessä painopiste siirtyi niihin lainoihin. Trossman oli joviaali keulahahmo joka veti rutinoituneen viihdyttävästi hommaa eteenpäin, miehen omassa kepittelyssä oli hyvä blues-tatsi, joskaan aivan huippukitaristiksi en lähtisi kehumaan. Kaikki muutkin bändissä saivat vuorollaan tilaa sooloihin ja ihan asiallisesti hommat hoituivat ja erityisesti bändin pianisti oli mainio veijari jolta boogie woogie -henkinen soitto irtosi todella herkullisesti ja yleisö palkitsikin pianosoolot keikan edetessä aina kasvavin suosionosoituksin.
Biiseissä nainen petti ja jätti ja oli tavarajunaa ja Chicagoa useasti muistettiin – perushommia siis eikä mitään turhaa taiteellista kunnianhimoa, mutta mainiota bluesviihdettä. Viimeisen setin päätti Sweet Home Chicago – alunperin Robert Johnson -juttu, mutta erityisesti Trossman mainitsi tässä yhteydessä Blues Brothersin – se oli jotenkin osuva päätös sillä sitten pohjimmiltaan aika samanlainen henki kuin Blues Brothersilla oli myös tällä pienellä suurella bändillä.
