Tänä keväänä Sibiksen opiskelijat Samuli Rautiainen ja Juho Valjakka trioineen esiintyivät parin viikon välein maisterikonserteissaan. Ensimmäisenä kuulimme Lappeenrannasta kotoisin olevaa Rautiaista, jonka trioon kuuluivat rumpali Erik Fränti ja basisti Mikael Saastamoinen.
Netin informaation mukaan Rautiaista ovat inspiroineet Wynton Kelly, Herbie Hancock, Bill Evans ja MacCoy Tyner. Myös vaikutteita 1970-luvun rockista, soulista ja bluesista on tarttunut mukaan matkan varrella. Sävellyksissään hän on hakenut tummia ja jopa melankolisia harmonioita ja sointukulkuja, joita ei yleensä käytä.
Rautiaisen soitto kuulosti mukavasti etenevältä ja sujuvalta. Puhdasoppista ja mainiosti svengaavaa pianismia. Trion yhteissoitto oli balanssissa, josta kiitos hyvälle kompille. Tälle ryhmälle emme keksi moitteen sanaa. Pienenä miinuksena voisi mainita Rautiaisen sävellysten samankaltaisuuden ja yllätyksettömyyden, joka korostui selvästi, kun lopuksi soitettiin Thelonius Monkin biisi. Pianisti yritti suunnitelmansa mukaan liikkua opinnäytteessään mukavuusalueensa ulkopuolella. Joskus siinä voi onnistua, joskus ei.
Kymmenisen päivää myöhemmin Black Boxin lavalle nousi Juho Valjakka trioineen. Siihen kuuluvat pianistin ohella basisti Oskari Siirtola ja rumpali Anssi Tirkkonen. Yhtye on julkaissut debyyttialbuminsa Liminal Spaces jo v. 2022 ja on saanut siitä myös saman vuoden Emma-ehdokkuuden.
Ohjelmainfon mukaan Valjakka pyrkii herkkyyteen, monipuolisuuteen ja uusiin sävyihin, pois perinteisestä tulkinnasta. Pianistin omien sävellysten lisäksi kuultiin myös versioita Billy Strayhornin ja Bill Evansin tuotannosta.
Tämä trio poikkesi täysin edellisestä, joka oli tuttua amerikkalaista bluespohjaista jazzia. Jälkimmäinen sen sijaan etääntyi perinteisestä tulkinnasta maustaen soittoaan länsimaisen taidemusiikin keinoin. Suuntaus on voimissaan Euroopassa ja varsinkin Pohjoismaissa.
Positiivista olivat volyymivaihtelut ja rytminen monipuolisuus. Mutta kun unohdetaan jazzin perusominaisuudet ja varsinkin sen sykkivä sydän eli rytmi, katoaa svengi. Kompilla oli ongelmia, basso ei kuulunut ja rumpali soitti liian lujaa. Vasta Bill Evansin Time Remembered kuulosti jazzilta ja osoitti muusikoiden hallitsevan myös tämän puolen. Se innosti yleisöä encoreen. Tämä oli Valjakan bravuuri, jota hän kertoi soittaneensa jo 15-vuotiaana.
Kuulimme siis kahta saman oppilaitoksen opiskelijaa. He olivat täysin erilaisia. He eivät olleet kuin kaksi marjaa. He eivät olleet toistensa klooneja. Ja se on hyvä asia myös Sibelius-Akatemialle. Sieltä näyttää putkahtavan iloksemme kiinnostavia yksilöitä. Kummasta me diggarit ja jazzin harrastajat pidämme enemmän – on jokaisen makuasia.
