Kitaristi Varre Vartiainen on harvinainen ilmestys. Hän loikkaa rockista jazziin ja luo uudenlaista kitarismia. Tuloksena on yhdistelmä, jossa rockin raaka energia ja jazzin kiihkeä pulssi yhdistyvät. Kitaran kesytön riehunta ja jazzin svengaava syke saa jazzin harrastajan iloiseksi. Nyt on palattu jazzin traditioon.
Jo Vartiaisen v. 2021 julkaisema levy Almost Standards (kaikki sävellykset ovat hänen ja pohjautuvat standardeihin) antoi musiikista viitteen. Valitettavasti tämä Jazzliiton konsertti jäi uupumaan näistä tavoitteista viimehetken muusikkovaihdosten takia. Se ei kuitenkaan haitannut Vartiaisen menoa.
Mielestäni todellista muusikkoutta edustaa sellainen soittaja, joka antaa kaikkensa, vaikka olosuhteet harmittavat tai keikka olisi kuinka pieni ja mitätön tahansa. Kitaristi ei antanut periksi, vaikka sade yritti häiritä yleisöä ja viime tingassa bändin täydennykseksi saatu nuori soittaja ei saanut tarpeeksi itsevarmuutta soittoonsa. Hän ei antanut soiton hajota käsiin, vaan pelasti sen mikä pelastettavissa oli.
Allmost Standards-levyllä Vartiainen esiintyy viiden miehen kovan kokoonpanon kera. Nyt mukana olivat rumpali Jussi Lehtonen ja Sibiksen nuori basisti Antti Ahoniemi. Raskaan kompin omaava Lehtonen olisi voinut hieman keventää otettaan vastaamaan basson hentoa soundia. Hentoudesta huolimatta basistin soolot sujuivat mallikkaasti.
Vanhana diggarina tervehdin riemulla kitaristia, joka potkii tutkainta vastaan ja siirtyy lähemmäs jazzin traditiota. Rockkitaristeja mahtuu meillä 12 tusinaan, mutta jazzkitaristit ovat harvinaista herkkua. Toivottavasti tässä on alku jazzin uudelle renessanssille.
Vastaavanlaisesta tuulahduksesta kertoo pianisti Emmet Cohenin toiminta USA:ssa. Hän ryhtyi pandemian iskettyä antamaan muusikoille töitä striimaamalla jameja Harlemin kodistaan. Videot valloittavat nyt youtubessa ja sessioihin on tunkua myös nimimuusikoiden keskuudessa. Musiikki on ”vanhaa kamaa”, kunnon standardeja Art Blakeyn ja kavereiden tyyliin, mutta jalona tavoitteena on tuhti improvisointi ja poikkeuksellisen muheva yhteissoitto rentoa meininkiä unohtamatta. Päämääränä on soittamisen iloa ja innostus. Rytmi edellä mennään eikä meinata!
Mitä muuhun Jazz-Espan tarjontaan tulee, valitettavasti sain nauttia siitä vain pilkahduksen, lomasäät kun valitettavasti osuvat juuri tähän kohtaan kesässä. Ohjelmistosta päätellen konserttisarja pyrki, kuten aikaisemminkin, esittelemään jazzin eri tyylisuuntia. Jälleen kerran kuuntelematta jäi iso joukko mainioita kokoonpanoja.
Pääsin kuitenkin mukaan aivan sarjan alussa. Joonas Haavisto Trio sai kunnian aloittaa, herrat Haavisto, Lötjönen, Riippa. Se oli hienoa ja hienovaraista pianismia, mutta ilman yllätyksiä, jollei yllätyksenä pidä sitä, että konsertissa kuultiin lähinnä yhtä tyylisuuntaa, jota kai ns. ”soft jazziksi” kutsutaan.
Useimmat biisit olivat Haaviston omia sävellyksiä, mutta joukkoon oli eksynyt monien jazzmuusikoiden levyttämä Emigrantvisa. Konkarit Lötjönen ja Riippa selvisivät hyvällä rutiinilla kaikista heille tarjoutuneista soolo-osuuksista.
Laulaja Anna Inginmaa bändeineen oli uusi tuttavuus. Hän oli viehättävä ja rohkea esiintyjä, mutta hänen äänensä kuulosti hieman liian nasaaliselta ja läpitunkevalta. Taustabändi teki hyvää työtä ja oli mielenkiintoista kuulla monessa mukana olleen Mikko Karjalaisen trumpettia tässäkin yhteydessä. Muut soittajat olivat Joonas Tuuri b, Ville Luukkonen dr, Arto Ikävalko p ja Casimir Ekman bs ja huilu.
Jazz-Espalla esiintyi toinenkin kitaristi nimittäin Raoul Björkenheim. Triad kokoonpanossa soittivat ensinmainitun lisäksi rumpali Ilmari Heikinheimo ja kontrabasisti Jori Huhtala. Björkenheim lähti vahvalla volyymillä liikkeelle taidokkaasti kuten aina. Toisin kuin Haavisto, kitaristi tukeutui monesti aiemmin kuultuun improvisoitujen sävelkudosten rakenteluun. Siitä huolimatta korkeatasoista menoa.
Jazzliiton konserttituottaja Sheri Toivomäki suoritti esittelyt ja kuulutukset suoraan englanniksi. Olen seurannut ko. konserttisarjaa sen alkuajoista lähtien ja ihmetellyt miksei kuuluteta englanniksi, vaikka penkit täyttivät harvojen eurooppalaisten lisäksi lähinnä kiinalaiset, venäläiset ja – pummit. Sitten mentiin muutama vuosi kahdella kielellä, suomi ja englanti. Hassua, mutta kun sattuneesta syystä tänä vuonna penkeillä istui lähinnä kotimaan kansaa, oli siirrytty kokonaan englantiin.
