Olemme kuulleet Kenny Garrettia livenä, kun hän vuosia sitten soitti New Yorkin Village Vanguardissa Thad Jones-Mel Lewis Orchestrassa. Hän ei vielä niihin aikoihin erottunut rivimuusikoista mitenkään. Vaikka hän on esiintynyt muutamia kertoja myös Suomessa, kiinnostuksemme ei ole herännyt. Nyt heräsi.
Lavalle saapui ensimmäisenä oiva festivaalijohtajamme Kaisa Mäensivu, joka esitteli bändin lyhyesti. Odotimme hänen mainitsevan myös muusikoiden nimet, ne kun usein viime tingassa vaihtuvat. Ei kuultu, mutta ulkonäöstä päättelimme, ettei Corcoran Holt (yli 40 v.) ollut bassossa, jonka soittaja näytti nuorelta. Nimi jäi pimentoon, koska Garrettin kuulutuksestakaan ei saanut selvää. Muut orkesterin jäsenet maestron lisäksi olivat perkussionisti Rudy Bird, pianisti Keith Brown, rumpali Ronald Bruner ja laulaja Melvis Santa.
Detroitissa kasvaneella Kenny Garrettillä oli tarkoituksena pureutua musiikillisiin juuriinsa, jossa soul, jazz, gospel, funk ja hip-hop yhtyvät afrikkalais-kuubalaiseen traditioon. Hänen Sounds from The Ancestors niminen albuminsa julkaistiin v. 2021.
Ensimmäinen biisi räjähti heti kättelyssä maksimaaliseen energiaan, maksimaaliseen, lähes mielipuolisen armottomaan ihmisen keuhkojen testaamiseen, puhaltamiseen, soittoon, joka jatkui ja jatkui. Jatkui edelleen, kunnes lähes 20 minuuttia tuli täyteen. Meille tämä oli rajuin puhaltajan aloitus ikinä. Tosin näin puhalsi myös jazzklubien pikkutunneilla John Coltrane, yksi Garrettin esikuvista.
Heti kättelyssä, ensimmäisellä kappaleella oli Kenny Garrett osoittanut voimansa altistivirtuoosina. Myös Afrikan ja Kuuban esi-isien äänet olivat mylvineet salissa. Pläjäys oli ollut niin räjähtävä, että jotkut poistuivat. Olimme hämmästyksestä äimänä. Uteliaisuus heräsi, mitä tästä vielä tuleekaan?
Tilanne rauhoittui ja soitto jatkui hitaahkolla, yksinkertaisella melodialla conga-rumpujen liittyessä seuraan. Maestro ryhtyi myös laulamaan. Mitä se oli, ilmeisesti rappiä ja hip-hoppia. Samalla hän innosti yleisöä lyömään käsiään yhteen. Pitkä pianosoolo seurasi, se ei oikein kuulunut, ei myöskään johtajan koskettimien soitto, joka nyt oli vuorossa. Kappale päättyi hiljalleen katoavaan fade outiin.
Garrettin kolmas biisi Happy People alkoi säröisellä kosketinsoitolla. Rytmi oli perus soul-beat James Brownin tyyliin. Myös pianisti siirtyi sähköpianoon. Melodia alkoi altolla, muistuttaen hieman melodisuudessaan Stevie Wonderin sävellyksiä. Altto kuului vihdoin kunnolla. Jälleen hand clapping. Jonkunen poistui taas kovan volyymin takia.
Neljännessä aluksi piano soi yksin rubatossa, sitten biisi muuttui ¾ valssiksi. Nyt alttosoolo hukkui jälleen rumpaleiden sävelmassaan. Altto ja piano vaihtoivat 8-tahtisia. Koko biisi kuulosti enimmäkseen sekasortoiselta melulta.
Viidennessä kappaleessa For Art’s Sake Garrett lähes pakotti ujot suomalaiset laulamaan. Hän maanitteli ja maanitteli. Ja maanitteli taas. ”Ta-daa ta-daa”, kuului salissa vihdoin viimein. (Youtubissa on sama kappale Garrettin Italian keikalta, jossa yleisö ei laulanut maanittelusta huolimatta.)
Kuudes biisi esitteli puhaltajan jazztuntemusta supernopeassa straight-ahead tempossa ja vain trion säestämänä. Vasta tässä oli volyymi lapasessa. Solisti kuului.
Seitsemäs kappale oli kai suunniteltu varsinaiseksi päätökseksi konsertille. Palattiin alkuasetelmiin. Koko bändi oli lavalla. Sounds from The Ancestors päästi viimeiset äänensä ja Kenny Garrett oli näyttänyt, mitä osaa. Ja se on paljon.
Ei sentään. Seireeninen rytmi jatkui. Garrett ei näyttänyt luovuttavan. Sitkeästi hän veti yleisöä mukaansa – kaikin mahdollisin keinoin. Instrumenttien äänet, hand clapping ja laulu sekoittuivat nyt myllerrykseksi, joka sai yleisön nousemaan ylös, onnekkaat pääsivät tanssimaan etulattialle. Tanssi jatkui pitkän tovin. Vihdoin viimein muusikot poistuivat yksi kerrallaan lavalta. Puolentoistatunnin räjähdysherkkä pläjäys oli ohi.
Vain kerran aikaisemmin olemme kokeneet vastaavan ilmiön. Se oli rumpali Bobby Sanabrian konsertissa New Yorkin Manhattan Schoolissa. Hänen Afro-Cuban Jazz Orchestransa soitti sellaisella rytmillisellä raivolla, ettei yleisö antanut sen lopettaa, vaan vaati koko ajan lisää. Vastauksena Sanabria huusi: ”Haluatte siis lisää? Tästä saatte!” Kolmituntinen väliajaton konsertti päättyi kansan tanssiessa käytävillä, eikä kukaan olisi vieläkään halunnut lähteä kotiin. Tuttavamme olivat häipyneet hyvissä ajoin.
Meille kävi selväksi, että Kenny Garrett on yhtä sitkeä luonteeltaan kuin hänen pitkät soolonsa. Vaikka ne perustuvat yksinkertaiseen melodiaan ja toistoon, toiston jälkeen, ei hänen lahjakkuuttaan voi kiistää. Kaiken lisäksi vaatii suoranaista neroutta yhdistää sekä soittimen virtuaalinen, lähes mielipuolisen raivokas käsittely että yleisön viihdyttäminen. Rytmillä (kaksi rumpalia) on ratkaiseva osuus silläkin. Kiitos ja kaikki kunnia ilmiölle nimeltä Kenny Garrett!
L A S S Y – E S K O L A: N O R D I C S T E W
Osana vuoden 2024 Savoy JAZZFestiä oli myös maamme nykyjazzin suosituimpiin tähtiin lukeutuvien Timo Lassyn ja Jukka Eskolan kokoonpano Lassy-Eskola:Nordic Stew. Puhaltajat olivat toteuttaneet pitkäaikaisen unelmansa lähteä tutustumaan jazzin juuriin ja rikkaaseen musiikkielämään New Orleansissa. Etsimään uusia kokemuksia siitä maanläheisestä suhtautumisesta musiikkiin, joka on kaupungille ominaista. Joka korttelissa soi traditionaalinen, blues, jazz, katu-funk tai dixieland.
Samalla kaksikko toteutti haaveensa levyttää paikallisten kanssa. Syntyi albumi Nordic Stew, Pohjoinen pata tai sekoitus, jossa yhdistyi meidän järkevä ajattelumme syvän etelän iloluontoisen välittömyyden kanssa. Kaksikolla oli onnea saada mukaan alan huippuja kuten rumpali Herlin Riley (Jazz At Lincoln Center Jazz Orchestra) ja pasunisti Delfeayo Marsalis kuuluisasta Marsalisin muusikkoperheestä. (Huom. katso albumin arvio Jazzrytmeistä).
Nyt juhlittiin levyn julkistusta vuosittaisella Savoy-teatterin jazzfestivaalilla. Lavalle oli kavunnut saksofonisti Lassyn ja trumpetisti Eskolan lisäksi myös sopraanoa soittanut amerikkalainen pianisti David Torkanowsky, basisti Roland Gueri, Marsalisin muusikkoperheen kuopus rumpali Jason Marsalis sekä suomalainen sousafonia soittanut Miika Jämsä.
Bändi aloitti nopealla groovella, suora 4/4 straight ahead jazzilla. Sitten siirryttiin beat-rytmiin. At Leroys, King Cake, Long Walk ja Sangsom kappaleissa torvet soivat hienosti yhteen ja erikseen, mutta E and Two M’s-kappaleessa olisi kaivannut matalaa pasunaa, tasoittamaan musiikkia, koska trumpetti ja tenori tuntuivat kirkuvan korkealta ja kovaa.
Väliajan jälkeen katseet kääntyivät salin takaosaan. Jotain oli tapahtumassa. Totta tosiaan, siltä marssi esiin tyypillinen New Orleans kulkue, soittaja toisensa perään. Marssi jatkui vielä pitkän tovin rytmin muuttuessa matkalla ja koko touhun alkaessa muistuttaa Breckerin veljesten funkia. Seurasi Eskolan Cross-Atlantic Connection, joka läheni jo discomenoa.
Bändiin liittyi nyt myös rumpali-lyömäsoittaja Abdissa Assefa, joka oli ollut apuna albumin äänityksissä. Samba De Sola antoi palaa. Jason Marsalis soitti väkevän rumpusoolon, joka varmasti pudotti pölyt esiripusta. Encorena saimme kokea vielä Tweet-Tweet (?) kappaleen, jossa rumpali osoitti vihellystaitonsa.
Esitys oli hyvin harkittu kokonaisuus. Korvatulppiakaan ei tarvittu. Kuulimme Lassyn ja Eskolan musiikillisia matkamuistoja. Mutta maistuiko padassa se soittamisen ilo ja riemu, syvän etelän luonnollinen välittömyys, New Orleansin henki? Mietimme hetken, miltä olisi keitos maistunut, jos nuotit olisi viskottu nurkkaan.
