Maksuttomat lounaskonsertit vetävät kansaa. Nyt oli vuorossa UMO HELSINKI ENSEMBLEN ja trumpetisti Mikko Pettisen yhteistyönä kunnianosoitus Chet Bakerille, joka edusti länsirannikon 1950-luvun cool jazzia. Me kaikki muistamme tämän My Funny Valentinen unohtumattoman tulkitsijan, joka sai lempeän herkällä äänellään jokaisen rakastuneen kyynelehtimään. Kuten monet lahjakkaat muusikot Baker ei kaivannut nuotteja. Tunteella mentiin ja se kuului hänen tulkinnoissaan. Hänestä on sanottu, että ”hän soitti trumpettia kuin unelma ja lauloi pehmeästi kuin tähtiyö”. Valitettavasti huumeongelmat tainnuttivat miehen vain 58-vuotiaana.
Savoyn lavalle nousivat Mikko Mustonen tb, Mikko Mäkinen as, Kirmo Lintinen p, Otso Huhtala b, Markus Ketola dr ja Mikko Pettinen, joka oli tehnyt sovitukset ja johti konsertin. Häntä kuultiin nyt paitsi trumpetistina myös laulajana. Tilaisuus alkoi onnittelufanfaarein Jazzrytmien päätoimittajalle Harri Aavaharjulle, jonka 70 vuotta tuli täyteen.
Konsertin ensimmäinen kappale I Remember You lähti hieman verkkaisesti käyntiin vanhan rattaan tavoin. Tippa öljyä ei olisi ollut pahitteeksi. Just Friends oli Pettisen muisto vuosien takaa. Hän kertoi esittäneensä sen aikoinaan Sibelius-Akatemian pääsykokeissa. Ääni oli silloin vielä uudenkarhea, ovi avautui vasta kolmannella yrityskerralla. Nyt ääni kuulosti reippaasti harjaantuneelta, mutta vasta My Funny Valentine toi väriä ja paloa lauluun ja hienoinen epävireisyys katosi puhaltimien Mustosen ja Mäkisen tukiessa melodiaa. Myös komppi heräsi aamu-uniltaan.
Let’s Get Lost lienee Sibiksessä harjoitusmateriaalia, koska sitä soittavat usein koulun entiset ja vielä nykyisetkin oppilaat. It Could Happen To You kuulosti oikein mukiinmenevältä. Sektiosoitto oli koettu hyväksi, koska se toistui jälleen. Autumn Leaves sai Lintisenkin sooloilemaan. How Deep Is the Ocean soi haikean kauniisti Pettisen flyygelitorvella. Vanha taito oli tallella. Encorena soitettu I Fall In Love Too Easily mahtui juuri ja juuri tunnin konserttiin mukaan.
Tämä ”Valentinen päivän konsertti” toi mieleen Pettisen tunteella tulkitsemana suloisen nuoruuden. Se sopi kuin nakutettu helmikuun puolenvälin pakkasiin, jolloin on ihana kietoutua huopaan takan ääreen sen suuren rakkauden kanssa. Ohjelmisto sopi tähän täydellisesti. Jos olisimme vielä kuulleet Bakerin You Don’t Know What Love Is, jonka myös Billie on esittänyt, olisivat alan parhaat rakkauslaulut kuultu.
Jazzmaailman on vaikea herätä varhaiseen aamuun. Ehdotammekin, että lounaskonsertista tehtäisiin päiväkahvikonsertti. Konsertin siirto tunnilla-parilla toimisi paremmin. Voisivatko UMO ja Savoy rukata kelloa hieman myöhempään aikaan?