Basisteista on aina pula, varsinkin hyvistä. Basso on bändin sykkivä sydän ja aivan olennainen osa kutkuttavan svengin synnystä. Siksi olimmekin kiinnostuneita basisti-opiskelija Juuso Rinnan loppukonsertista. Ohjelmistona oli sekä lainakappaleita että hänen omia sävellyksiään, joita hän teki opiskellessaan sekä Sibelius-Akatemiassa että Manhattan School of Musicissa.
Lavalle asteli basistin uusi kvintetti: Rinta b, Jussi Kannaste ts, Mikko Antila vib, Tuomo Uusitalo p ja Jonatan Sarikoski dr.
Scorpio (altisti Arthur Jonesin samannimiseltä albumilta) aloitti konsertin. Nopealla Parkerin bebop tyylisellä kappaleella jatkettiin. Kun yleensä rummut soivat liian lujaa, nyt oli päinvastoin. Lisävolyymi olisi antanut potkua menolle. Rinnan hitaalla valssilla Dedication oli pitkä melankolinen teema. Stardust duo bassolla ja pianolla kertoi uskalluksesta, sillä Cameratan akustiikka paljastaa pienimmätkin virheet.
Cabrini 181 oli saanut nimensä basistin asuinpaikasta lähellä mahtavaa George Washingtonin siltaa, joka yhdistää Manhattanin ja New Jerseyn. Sitten Rinnan uusi, vielä nimetön sävellys, jossa Uusitalo soitti mainion soolon. Rinnan OPTL oli sävelletty Oscar Pettifordin ja Lucky Thompsonin muistolle. Teeman soitti basso, soolot tenorilla ja vibrafonilla. Basistin hidasta Interludea seurasi encore Gang Gang, joka viittaa amerikkalaisen vibrafonistin Warren Wolfin yhtyeeseen. Nyt riemuittiin latinalaisella rytmillä tyyliin Manteca.
Juuso Rinnalla on sujuva tekniikka ja kuuluva soundi, tällaisia basisteja tarvitaan. Joissain sooloissa lievää epäpuhtautta ja mielikuvituksen puutetta. Myös Tuomo Uusitalo oli hieman väritön, toivomme lisää aksentteja ja soinnulla maalailua. Mikko Antila on uusi tuttavuus. Hänenkin sooloihinsa lisää rytmillisiä aksentteja. Jussi Kannaste antoi ryhtiä konsertille alusta loppuun. Tenori soi upeasti hienon akustiikan kannattelemana.
Sibelius-Akatemia tunnetaan maailmalla tarkkana kouluna, jonka opetus on huippuluokkaa ja hyvä näin. Yleisön kannalta on kuitenkin hieman ongelmallista, kun oppilaat ovat kovin totisia ja jännittävät. Jazzin luonteeseen kuuluu spontaanisuus ja hyvä keskinäinen kommunikointi. Se elää hetkessä. Yhteissoiton pitäisi olla jopa hauskaa. Oppilaskonserteissa sitä tapahtuu valitettavasti vain harvoin.
Kun olemme seuranneet vastaavia tilaisuuksia Yhdysvalloissa mm. The New Schoolissa ja Juilliard Schoolissa, olemme huomanneet siellä hieman rennomman otteen. Yleisöä tuleekin runsaasti paikalle ja se viihtyy.
Vielä toive koskien nimenomaan komppia. Milloin ryhdytään opettamaan myös vanhempaa rytmin käsittelyä, sillä näyttää siltä, että vanha ns. takapotkuinen 1960-luvun alun rytmikäsitys alkaa suuressa maailmassa virrata takaisin. Hyvänä esimerkkinä toimii Emmet Cohenin striimaukset kotijameista, joissa esiintyy tunnettuja jazzmuusikkoja laidasta laitaan.