Kämäräinen esittäytyi ihan tavalliseksi kitaristiksi. Juna oli myöhässä pari tuntia, mikä merkitsi sitä, että valmistautuminen ensimmäiseen keikkaan jäi kamojen kokoamisen ja jaffanjuonnin asteelle.
Kämäräisen uutena duo-kaverina oli steel-kitaristi Olli Haavisto. Seitapirtti oli puolillaan ihastustunutta yleisöä. Välillä tunnelma oli kaikista debyyttikeikan ongelmista huolimatta niin vaikuttava ja harras, että silmänkulma alkoi kostua.
Omassa listallani Timo Kämäräinen on kotimaisten kitaristien ykkönen. Hänen esiintymisestään puuttuvat tyypilliset esilletuomisen narsistiset osat tykkänään. Kämäräinen soittaa ja soittaa, hän toki saattaa hetkeksi intoutua puhumaan, mutta vajoaa taas omaan yksityisyyteensä ja siitä juuri yleisö saa nautintonsa. Kämäräiseen pätee arvio, toiset tekevät mitä osaavat, Kämäräinen mitä haluaa.
Oleellista ei ole se, että konsertin loputtua kaikki tietävät, kuinka hyvä olet. Oleellisempaa on, että kun soitat sävelen, kuuntelija ei tiedä mikä on seuraava ja odottaa kuulevansa sen. Timo Kämäräisen kuuntelija on koukussa seuraavaan sointu- tai rytmimuunnokseen, seuraavaan hyppyyn. Se ei koskaan ole se, minkä kuuntelija uskoo sen olevan. Kämäräinen on luomoava.
Olli Haavisto on luomoava, mutta toisella tavalla. Seireeni, joka houkuttelee lähemmäs ja lähemmäs. Haaviston ja Kämäräisen yhteistyö on hedelmällistä. Kämäräinen hallitsee kitaran, jymäyttää bassorummulla tahtia ja hifistelee haitsulla. Haaviston steelistä nousee ilmoille puhdas nautinto. Hänellä on hämmentävä taito hallita usein niin tavanomaisesti tietyn maanläheisen musiikin palvelukseen kahlitun soittimen monimuotoisuus. Rosoa tulee sylissä soitettavasta lap-steel-kitarasta, joka teknisesti soi hieman vastahakoisesti.
Tätä taustaa vasten ei ole edes kovin merkittävää, mitä materiaalia duo soitti. Mutta outoja polkuja se kulki. Listalla oli Allman Brothersia, Pink Floydia ja Beatlesia ja sitä rataa. Kämäräinen on myös hyvä laulaja. Ensimmäinen laulutulkinta tuon moniulotteisuuden keskellä oli häkellyttävä, koska voimakas ääni rikkoi soiton. Mutta juuri se täytti tuon edellämainitun odotuksen ja yllätyksen.
Olli Haavisto on alansa yksinäinen guru, jolle ei näy haastajaa. Toisaalta kuinka monta virtuoosi virbrafonistia Suomi tarvitsee Severi Pyysalon lisäksi. Ei kovin montaa.
Kyse tähteyden yläkerroksessa on pitkälti sankaruudesta. Kyvystä ottaa paikkansa yleisön silmissä. Suurin osa ei siihen pysty, silti soittaja on yleisön silmissä palkinnon ansainnut.
Onko Kämäräinen sitten Ylläksen kitarakunkku? Minun mielestäni kyllä, mutta yleisöäänet ratkaisevat.
Kitarasankareiden taisto
Kitarasankari on yleisön parhaaksi kaveriksi soittava ja soittokaverinsa suohon polkeva taitaja. Sankaruus kasvoi legendamittoihin, kun lavalle astui perjantaisessa lasten päiväkonsertissa Lato-orkesteri ja illalla lähes samoilla naamoilla Heikki Salo ja Tulipalo. Erona kokoonpanoissa oli ainoastaan rumpali. Lasten mehuhetkessä soitti Jouko “yhdenmiehenorkesteri” Mäki-Lohiluoma, illan Pirtukirkon bileissä basisti Mikko Löytyn komppia täydensi Kepa “one and only” Kettunen.
Janne Luohivuoresta tuli Hurriganesin myötä seurattu kuuluisuus. Hänen uransa ei ole sisältänyt myöhemmin tähtisadetta, jos sellaseksi ei lasketa tuottajan rooli Miljoonasateen tuotannoissa. Yhteistyö mr. Miljoonade Heikki Salon kanssa on kuitenkin tuottanut vuosien varrella monia hyviä hetkiä suomalaisille musiikin suurkuluttajille. Uutta tulee.
Pirtukirkon lavalla Louhivuorta sparrasi nuori nimi Anssi Salminen. Mitä tapahtui?
Tulipalon setti oli Suomi-rokkia kuumillillaan. Heikki Salo tuli nopeasti kuin talvinen pyry ja vääjäämättä kuin Ylläksen pakkanen. Tuli Silmitön talvi, tuli Lumi puhuu ja yleisö osti tavaran.
Harvoin kuulee, että kitaristi keskustelee rumpalin kanssa. Kettunen vastasi savolaisella viekkaudella Janne Louhivuoren “scratchingiin”. Rokkihitti Good Golly Miss Molly oli oikeastaan koko setin ainoa myönnytys omasta linjasta. Siinä nimenomaan laitettiin Louhivuoren kyvyt testiin, kun nuori kitarahurja Anssi Salminen päästi itsensä luvan kanssa irti.
Puhutaanpa sitten jazz-kitaristeista tai rock-kitaristeista, paremmuus on kuulijan korvassa. Hyvin tehty Hurriganes-juttu takaa ettei parasta ennen päivä ole mennyt, ei ehkä mene koskaan. Louhivuoren pakki on ladattu sellaisilla viihdyttämiseen tarpeellisilla välineillä, että vaativankin “guitarheavyuserin” nälkä tyydyttyy. Linjat ovat pehmeät, mutta ratkaisut harkittuja. Linjakasta sanoisin, mutta ripeää tarvittaessa.
Toisaalta Janis Joplin -miespuolinen ääni-inkarnaatio, Konsta Jylhä -kilpailun voittaja Salminen ei jää pahasti välineissään jälkeen. Pakista pöytyy kaikkea Jimi Hendrix-lavailottelusta kitaran kaikkinaiseen rääkäämiseen.
No kumpi voitti? Yleisö!
Jälkikirjoitus!
Täysin käsittämätön asia että Tulipalo ei leviä. Ylläshotellin Pirtukirkon yleisö osti viimeistä murua myöten Heikki Salon ja Tulipalon musiikin. Salo nautti silminnähden lavalla olosta, bändi soitti kuin Suomi-rockin huippunimien vain voi odottaakin, hurmiossa. Keikkoja vain ei ole, keikkakalenteri on tyhjä. Onko kyse siitä, että keski-ikään ehtineet “miljoonasadettajille” ei löydy omaa rokkimestaa, tai toisinpäin keski-ikäistyneille suomirokkareille ei löydy enää lavaa eikä sadettajia? Musiikin peruskuluttajathan eivät ole mihinkään hävinneet. Se Ylläs Jazz Blues laajalla tarjonnallaan taas osoitti. Tilatkaa Tulipalo! Se on turvallisin tulipalon muoto.