Olemme osallistuneet Suomen Jazzliiton kunnianhimoiseen projektiin Helsingin sydämessä Espalla sen alusta lähtien eli 24 vuoden ajan. Nyt on aika muistella hieman menneitä. Tärkein huomio on tapahtuman pikkuhiljaa tapahtunut kansainvälistyminen eikä vähiten, mitä tulee yleisöön.
Emme ryhdy tässä muistelemaan eri konsertteja, mutta toteamme vain, että näihin vuosiin on lukeutunut kaikenlaisia musiikillisia tyylejä. On seilattu erilaisten suuntauksien välillä, jatkuvasti uutta etsien ja uusia kykyjä esiin tuoden sekä myös vanhoja tähtiä kunnioittaen. Esillä on ollut maamme jazzin koko kirjo. Erittäin monipuolisesti.
Tarjontaa on lisätty, tiivistetty, välillä viety muihin kaupunginosiin ja viimein päädytty alkuperäisen kahden viikon sijaan yhteen. Esitysajat ovat vaihdelleet. Arkisin nykyiset kolme konserttia/päivä, lauantaina kaksi lienee sopivaksi todettu.
Aluksi tapahtuma oli puhtaasti kotimainen yleisöä myöten. Ensin seisoimme lavan edessä, sitten saimme muutaman vaivaisen penkkirivin. Ne täyttyivät örisevistä rantojen miehistä ja muista satunnaisista kulkijoista, ei niinkään alan harrastajista. Aina joku yksinäinen turisti oli eksynyt joukkoon. Virka-ajan päätyttyä töistä palaava solmiomies tai jakkupukuinen nainen pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan.
Mutta sitten alkoivat turistivirrat ja Jazz-Espa otti aidon kansainvälisen hypyn. Venäläiset ja virolaiset diggarit varasivat etupenkit ja viimein kiinalaiset ryhmät, jotka kuvasivat kaiken mahdollisen kännyillään. Vasta nyt myös meikäläiset alan harrastajat löysivät paikalle. Penkit alkoivat pursua ja mekin jouduimme kilpailemaan istuimista. Koska kukaan alkuajoista poiketen ei enää postunut kesken konsertin, hankimme oman tuolin.
Kun sitten korona esti aasialaiset ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan vei itänaapurimme, penkit täyttivät paitsi kotimaiset turistit myös myös eurooppalaiset ja amerikkalaiset matkailijat. Nyt ne varataan tunteja etukäteen. Siksi pyydämmekin ystävällisesti kaupunkia lisäämään istuimia. Espan lavan tapahtumista on tullut supersuosittuja.
Jos joku kysyy, mikä on ollut näissä 24 vuodessa mieleen jäävin konserttimme. Vastaus on helppo. Mikko Innasen ja kumppaneiden riemukas häiriköinti noin viitisentoista vuotta sitten. Saapuessamme paikalle penkit olivat jo aika lailla täyttyneet. Saimme kuitenkin kaksi paikkaa vierustovereina pari ulkomaalaista rouvashenkilöä ostoskasseineen, kaksi japanilaista turistia kalliine telefotolinsseineen ja yksi rantojenmies, joka retkotti penkin päässä. Varsinaisia jazzin asiantuntijoita siis!
Konsertti pelmahti käyntiin ja alkoi kaiken maailman kilkuttelu ja kalkuttelu, läpsy sinne läpsy tänne. Kaikkea kokeiltiin eli miten mistäkin esineestä lähti ääntä kuten kovaääniskaapeista. Välillä tuuttaili raivoisa saksofoni. Syntyi mylläkkää ja metelöintiä ja ah, niin ihana walking bass piti tiiviisti seuraa. Tällaista rajojen rikkomista ja anarkiaa me rakastimme. Rouvat närkästyivät ja keräsivät kimpsunsa ja kampsunsa häipyen kadun vilinään. Rajansa kaikella, päätti naapuri ja poistui ripeästi paikalta. Niin teki myös toinen ja kolmas. Penkit tyhjenivät kaiken aikaa ja lopulta istuimme kolmisin nuokkuvan alkoholistin kanssa. Kun sade alkoi piestä kasvojamme nousi nuokkuva etsimään kaljakassiaan. Sitten hänkin oli kadonnut.
Mutta me emme antaneet periksi sen enempää kuin Innanenkaan. Keikka soitettiin hamaan loppuminuuttiin asti. Tuli mieleen Ornette Colemanin keikka New Yorkissa 1960-luvun lopulla. Täysi sali oli lähes tyhjä jo paljon ennen kuin konsertti päättyi. Innasen ja Ornetten esitysten ero on vain siinä, että Ornette ei saanut sadetta aikaan.
Sitten takaisin nykypäivään. Avajaispäivän päätteeksi esiintyi VALTTERI LAURELL NONET FEAT. ANTTI SARPILA Tigers Are Better Looking– sävellyssarjalla.
Konsertti alkoi arvatenkin kapellimestarin moneen kertaan mainitseman brittiläis-karibialaisen kirjailijattaren Jean Rhysin tekstin innoittamana kappaleella, jonka nimi jäi alkusäpinässä hämärän peittoon. Nopea svengi, jossa Antti Sarpila, Jukka Eskola ja Petri Puolitaival pääsivät esille, klarinetti ja kitara ”in unison” soolojen jälkeen. (Samaa efektiä käytettiin myöhemmin useaan otteeseen.) Wide Sargasso Sea oli seuraava biisi. Ville Vannemaa sooloili hienosti bassoklarinetillaan, Pöyhönen kitarallaan. Hidas Let Them Call That Jazz leikki rytmillä ja ’Till September Petronella antoi Jori Huhtalalle tilaisuuden oivaan sooloon. Adele Sauros (ohjelmaan merkityn Jussi Kannasteen tilalla) ja Eskola vaihtoivat 8-tahtisia soolonpätkiä. Lopussa soivat tunnelmallinen kitara ja klarinetti.
Temps Perdi antoi Eskolalle tilaa mainioon sooloon ja lopuksi Jaska Lukkarinen pääsi kunnolla rumpujen kimppuun. Konsertti päättyi hitaaseen Blues for Komeda, puolalaisen muusikon kunniaksi sävelletty, jossa ensin kitara ja basso sooloilivat ja viimein liittyi mukaan brassi.
Valtteri Laurell Pöyhönen on monen sortin musikaalinen lahjakkuus, joten tältä konserttisarjalta oli lupa odottaa paljon. Ohjelman mukaan hän ammentaa tässä cool jazz- ja third stream konseptista, joten mitään hulvatonta menoa ei ollut odotettavissakaan. Tunnelma ja hillitty kokonaisuus ilmeisesti olivat ratkaisevat tekijä. Lavalla olleelta kotimaiselta superkokoonpanolta olisimme kaivanneet hieman energisempää menoa. Nyt loppuunsovitetut sävellykset latistivat tunnelmaa eivätkä kaikki solistit päässeet esille. Jäimme kaipaamaan iskevämpää svengiä ja solistien välistä chorusten vaihtoa.
