Savua veden yllä – rock-ikonin tarina yksiin kansiin
Dave Thompsonin Smoke on the water – Deep Purplen tarina (Minerva) on mittava esitys hard rock-hirmun monivivahteisesta taipaleesta. 18 studioalbumia, paljon koosteita ja live-taltiointeja, suunnattomia stadion-menestyksiä, kuolemattomia rock-klassikoita – aihetta siis riittää.
Bändin ylivoimaisesti tunnetuimman hitin – ja rockin lainatuimman riffin – mukaan nimetty kirja jäsentyy paljolti yhtyeen megahittien mukaan. Faneille suuri osa aineistosta ja tarinoista on jo melko tuttua lehtihaastatteluiden ja yleensä median ansiosta, mutta kiehtovia yksityiskohtia ja backround-tietoainesta kertyy koko lailla.
Alkuperäiskokoonpanon jäsenien lapsuudesta kimpoava tarinankerronta kasvaa nopeasti bändihistoriikiksi, ja tutkailee rockin menneisyyttä ja yhteiskuntahistoriaakin monipuolisesti ja mielenkiinnon säilyttäen. Deep Purple iskemässä kiilaa Creamin ja Jimi Hendrixin dominoimaan maailmaan, tai kilpailemassa suosiosta uuden aallon esiintyjien kanssa – avautuu mielenkiintoisia näkökulmia bändin menneisyyteen.
Hankalat ihmissuhteet ja niihin kuuluvat riidat johtivat möllittelyyn ja yhteenottoihin lavallakin. Elämää on hankala suunnitella, kun töitä voidaan valmistella korkeintaan kahden viikon kiertueen näköaloissa – eikä siitäkään aina ole täyttä varmuutta.
Kirja laventaa profiilia
Deep Purple ansaitsee jazzväenkin huomiota. Sodanjälkeinen, urbaani brittiscene oli musiikillisesti hyvin kiinnostava: sekoitus jazzia, bluesia, klassista, iskelmää ja nousevaa rock & rollia. Bändin jäsenistä mm. Roger Glover tunnustaa avoimesti tämän moninaisen musiikkimaailman auttaneen Purplea nousemaan suuruuteen. Se oli nuorille musiikin kuluttajillekin paljon otollisempi paikka kuin nykyajan kapeiksi erikoistuneet soittolistat.
Purplen ideoita on sovitettu monien jazzbändien voimin uuteen muotoon, ja erityisesti nykypolven jazzkitaristit ovat saaneet paljon ideoita ja kimmokkeita Purple-vonguttajista, varsinkin Richie Blackmoresta. Pienenä Suomi-knoppina sanottakoon, että bändistä kauan lähtöä hankkinut Blackmore soitti viimeisen keikkansa yhtyeessä 17.11.93 Helsingin jäähallissa.
Useat jazzurkuritkin tunnustavat Hammond-velho Jon Lordin esikuvaukseen. Ellei tunnusta, kaveri joko valehtelee, tai sitten hän puhuu totta ja on oikeasti huono. Kukapa ei pitäisi keväällä kuolleen Lordin omintakeisesta, raskaasta ja tummanpuhuvien soundein mouruavasta urkusoundista.
Lord oli alun alkaen kiinnostunut klassisesta musiikista, ja piti rockia ”huvittavana kiusantekona vakavalle musiikille”. Sitähän se tietysti onkin, mutta ah, niin tenhoavaa. Jon Lord oli Deep Purplen jäsenistä myös eniten kallellaan jazziin suunnitellen jo nuorena New Jazz Orchestran kanssa yhteisprojektia, mutta Decca Records ajoi sen alas.
Minulta Purplen eka aalto meni aikoinaan hieman ohi. Äänilevyt olivat tuolloin hävyttömän kalliita Suomen kaltaisessa sopimusyhteiskunnassa, joten kuluttajan piti karsia enemmän kuin halusikaan. Kentucky Woman kuitenkin pysäytti ja sittenpä sitä onkin fanitettu.
Paljon tarinoita on kirjassa, suuri osa ammattilaisstooreja, kaikki silti vetovoimaisia ja kokonaisuuskin pysyy jutturönsyilyssä kasassa. Purple-sagalla on myös dokumentaarista tärkeyttä yli hard rock genrenkin. Diskografia ja henkilöhakemisto ovat laajoja ja myös jazzperspektiivissä kiintoisia.
Deep Purple on rock-ikoni ja ansaitsee memoaarinsa. Bändinkään osalta ei ehkä ole vielä sanottu viimeistä sanaa, mutta keskustelu jatkunee kaverien henkilökohtaisissa muisteloissa.
Dave Thompson tuntee rock-areenan sankarit ja antisankarit, ja puhuu asioista suoraan – kuitenkin ilman sensaatiohakuisuutta ja jälkiviisautta. Hän ottaa lukuun kaverien henkilökohtaiset pyyteet ja ähkyt vain bändin suhteen merkityksellisinä.
Lukujen otsikointi olisi voinut olla onnistuneempaakin kuin ”Uusi solisti”-tyyliset tokaisut, tai toistuvat hittien nimet, vaan tekstihän se pääasia on. Aikalaismuusikoiden ja yhteistyökumppaneiden haastattelujen avulla on ongittu esiin tiedonmurusia, jotka eivät löydy vain levytettyyn tai muuten dokumentoituun aineistoon tutustumalla. Keskittyessään Purplen musiikkiin kirja jättää enempi törmäilykursseilla ja hilluntasektorilla liikkuvat rokkihistoriikit kirkkaasti taakseen.
Dave Thompson: Smoke on the water – Deep Purplen tarina
(Minerva 2013, 452 s.)