– Musiikki ei ole ollut niinkään työtä vaan elämäntapa. Isäni osti minulle 4 – 5 vuotiaana huuliharpun. Soitin sillä niitä sota-ajan kappaleita Raatikkoon, Raatikkoon… Tiesin jo silloin, että minusta tulee soittaja ja niin tuli, sanoi Pentti “Muti” Mutikainen keväällä 2008 haastatellessani häntä DDT Jazzbandin historiikkiin.
Kesälahdella syntynyt Muti sanoo olleensa pätkätyöläinen koko ikänsä. Ainoat kuukausipalkkansa hän sai nuorena poikana huoltoasemalla.
– Basso tuli elämääni vahingossa viidentoista vuoden iässä. Rämpyteltiin kitaraa, haaveiltiin bändeistä ja teinitytöistä. Meillä oli jonkinlainen bändi, josta puuttui basso. Erehdyin sanomaan, että minä voisin hommata. Kaverit kiusasivat niin, että oli sitten pakko hankkia se basso. Näin käynnistyi Mutin ainutlaatuinen ura maamme eturivin basistina.
Muti oli kaukaa viisas ja meni heti Tampereen musiikkiopistoon. Hän otti kontrabasson sen verran vakavasti ja opetteli sormitukset kunnolla. – En lähtenyt tälle käsityslinjalle, että soitetaan mitä sattuu. Alun perin minusta piti tulla klassisen musiikin soittaja. Suoritin jossain vaiheessa jopa Sibelius Akatemian kakkoskurssin. Tämä tarkoittaa käytännössä sinfoniaorkesterin soittovalmiutta.
– Sitten menin “väärille raiteille”. Tampereella Matti Heinivaho karautti kerran hienolla jenkkiraudalla huoltoasemalle, jossa olin myymässä bensaa. Hän oli kuullut, kun olin soittanut joissain julkisissa oppilasnäytteissä muutaman soolon. Hän kysyi, tuut sä mun bändiin? Ja sinne se bensa jäi valumaan, kun minä poika läksin, elettiin vuotta 1958.
Muti muutti vuonna 1965 Helsinkiin ja sai kiinnityksen Häkä Katzin orkesteriin. – Olen ollut siitä lähtien musiikin sekatyöläinen ja soittanut kaikkea mitä alalla voi tehdä. On ollut Eino Gröniä, Olavi Virtaa, Kullervo Linnaa, Repe Helismaata, George de Godzinskyä ym.
Parhaiten Muti tunnetaan nykyisin jazzmuusikkona, jona hän on elättänyt itsenä viime vuodet lopetettuaan studiosoitot. Hänellä on ollut pitkäaikaisia kiinnityksiä muutamassa nimekkäässä yhtyeessä kuten DDT Jazz Bandissa (vuodesta 1965) sekä Antti Sarpila Swing Bandissa. Pianisti Claes Anderssonin yhtyeissä hän soittanut aina 1960 -luvulta lähtien.
Muti on levyttänyt yli 4000 kappaletta ja ollut mukana 14 elokuvassa. Suomen Jazzliiton Yrjö-palkinnon hän sai vuonna 1999 ja Classic Jazz ry:n Armstrong-palkinnon 2006. Imatran Big Band Festival nimesi hänet vuonna 2010 Suomen Jazzlegendaksi numero 20. Kontrabasson lisäksi Muti on soittanut myös bassokitaraa, pianoa ja alttosaksofonia.
Basson soittajilla ei ole kovin usein sooloja? – Soitin 25 vuotta ilman ainuttakaan sooloa. Olen ollut siinä mielessä väärissä bändeissä ja taka-alalla. En ole pullistellut siellä eturivissä pätkääkään. Viime vuosina olen kyllä saanut soittaa sooloja niin paljon kuin haluan Claes Anderssonin ja Christer Sandellin kanssa.
– Eturivin itsekkyys on määräävä. Heidän täytyy aina näyttää monen choruksen verran, miten hyviä me ollaan. Takarivi jää sitten taustalle. En siitä kyllä ole hernettä nenääni ottanut, sanailee Muti pilke silmäkulmassa.
Roudarin painajainen
Basso on melkoisen raskas roudattava matkoilla. Se painaa 55 kiloa lasikuitukotelossa. Lisäksi mukana täytyy olla vielä esiintymisvaatteet, niin kyllä niiden raahaaminen työstä käy. – Ihme kyllä ainoastaan kerran on basso rikkoutunut matkalla. Se oli DDT Jazzbandin Islannin keikalla, pudottivat paketin konetta lastatessa. Saatiin onneksi Reykjavikin kaupungin orkesterista basso lainaksi ja keikat kunnialla soitettua.
Muusikoiden ammattitaudeilta Muti on välttynyt. – Lievää suhinaa korvissa on, mutta siihen olen tottunut. Tämä on peruja 1970 -luvulta, jolloin Hyttisen Kujun bändissä soitettiin kovalla volyymillä. Basson kielet ovat nykyisin niin hyviä, että sormet ja iho ovat säilyneet vammoilta. Soitin urani alkuaikoina Korkeavuorenkadulla kolme vuotta 10 tuntia päivässä, varmaan siinä sormet harjaantuivat.
Mutilla ei ole erityisiä esikuvia. Hän arvostaa kaikkia hyviä soittajia, tyylistä ja instrumentista riippumatta. – Jos nyt yksi nimi pitää mainita, niin hän on Ray Brown. Erikoisesti Oscar Peterssonin basistina tunnetuksi tulleen Brownin pizzicato on mielestäni kautta aikojen yksi parhaita. Tapasin hänet kymmenkunta kertaa.
Vuosien varrella Muti on tavannut livenä lähes kaikki maailman merkittävimmät basistit. Ainoastaan Charles Mingus ja Paul Chambers ovat jääneet kättelemättä. – Muistan erityisellä lämmöllä myös Chrisse Schwindt´in. Soitin hänen kanssaan lähes päivittäin 30 vuotta. Hän oli ainutlaatuinen rumpali ja persoona.
Merkittäviä jazzelämyksiä Mutille ovat olleet Porin Jazzit, joita hänelle on kertynyt kolmisenkymmentä. Myös Paavo Einiön järjestämiä hienoja jazzkonsertteja Kulttuuritalolla hän muistelee kaiholla.
Jazzissa Mutia kiehtoo soinnutukset ja ennen kaikkea se rytminen puoli. Se on se kova juttu. Hän on musiikin suhteen kaikkiruokainen. Olkoon mitä musiikkia tahansa, kun se on hyvin soitettua, menee perille. Hän ei ole siinä mielessä fakkiutunut eikä leiki jazzmuusikkoa. – Kun soitan viikkotolkulla swingiä, niin sen jälkeen kyllä tekee mieli mennä humppakeikalle.
Jazzrytmien lämpimät onnittelut!
MV-kuvat: Tinde Peltoniemen arkisto
