Joku toinen on sanonut: “Jos haluaa tienata leipänsä soittamalla jazzia, on parasta oppia nauramaan tai olla valmis itkemään.” Hyvä muusikko tietääkin, että hän on parhaimmillaan pystyessään soittamaan huumorin rentouttamana.
Jazzin mestarit Louis Armstrong, Fats Waller, Joe Venuti, Wingy Manone, Eddie Condon, Dizzy Gillespie ja Clark Terry olivat myös lahjakkaita tarinoiden kertojia, vitsinikkareita ja viihdyttäjiä. Se oli luontevaa ja suotavaakin siinä musiikkimaailmassa, jossa he loivat uransa. Sisäänpäin kääntynyt bebop-koulukunta nyrpisteli sellaiselle klovnerialle, mutta nerokkaan Dizzyn sekin joutui hyväksymään. Diz onkin sanonut: “I’m dead serious as far as music is concerned…I don’t put the music on…There is no B.S. (=bullshit) about the music.” Louis “Pops” Armstrong rauhoitteli puolestaan show-elkeittensä arvostelijoita: “When I pick up that horn, that’s all. The world’s behind me, and I concentrate on nothing but the horn.”
Bill Crow, mm. Gerry Mulliganin kanssa kauan soittanut kontrabasisti, on julkaissut 350-sivuisen kirjan “Jazz Anecdotes” (Oxford University Press, 1990), joka on erinomainen lähde jazzin huumorista, sen luonteesta ja samalla myös jazzkulttuurista ja jazzin historiasta kiinnostuneille. Jo 1963 tuli markkinoille hieman suppeampi, jazzmiesten Leonard Feather ja Jack Tracy kirjoittama “Laughter from the Hip – the Lighter Side of Jazz” (Da Capo Press), josta on otettu uudempiakin painoksia. Erityisesti viime vuosisadan amerikkalaista yhteiskuntaa tutkiva Neil Leonard teoksessaan “Jazz – Myth And Religion” (Oxford University Press, 1978) on sisällyttänyt jazzin rituaaleja käsittelevään lukuun myös sen huumoria käsittelevän kiintoisan kappaleen.
{youtube}lvt4b_qwC_Q{/youtube}
Jazz- ja musiikkivitsit yleensäkin ovat yleismaailmallista huumoria, josta suuri osa avautuu vain sisäpiiriläisille. Englanninkielisinä niitä löytyy runsaasti netistä esim. hakusanalla “jazz jokes”. Itävaltalainen trumpetisti John Evers koosti keräämänsä kaskut kahteen saksankieliseen kirjaseen “Die 125 besten Jazzwitze” (omakustanne, 1993) ja “Die 135 zweitbesten Jazz-Anekdoten” (1995). Nyt hän työstänyt cd-romin “777 Jazzwitze und Anekdoten”. Saksalaiset Bruno Kassel ja Carlo May, kitaristi-toimittaja ja rumpali-valokuvaaja, julkaisivat 1999 englanniksi yli puoli tuhatta juttua sisältävän taskukirjan “The best Musicians’ Jokes” (Voggenreiter Publishers), jossa lienee täydellisin kokoelma hehkulampun vaihtoon liittyviä arvoituksia. Suomenkielisistä alan koosteista tunnen vain jo 1994 tehdyn Kristiina Jääskeläisen ja Ari Pöyhösen “Suu messingillä – musiikkivitsejä” (WSOY).
“Herrasmies on henkilö, joka osaa soittaa hanuria, muttei soita” on eri teoksissa oleva lohkaisu, joka viimeisen tietoni mukaan olisi venttiilipasunisti Bob Brookmeyerin pohdintaa. Muuten, Jyväskylässä kerrostalossa asuessaan nuori hanuristi Jukka Haavisto huomasi eräänä aamuna alakerran ilmoitustaululla paperin, jossa luki: “Halutaan ostaa haitari – mieluiten tästä rapusta.“
{youtube}ijnfdLFhn2o{/youtube}