Toisen lauantain suurin vetonaula oli eittämättä The Eagles yhtye. Tämä superyhtyeen musiikki oli aikoinaan jo 1970-luvulla sellaista, mikä teki vaikutuksen, ei ainoastaan rockpohjaisen musiikin, vaan monenlaisen musiikin ystävään. Se jäi takuuvarmasti alitajunnassa aivolohkojen syövereihin muhimaan. Yhtyeen albumi “Their Greatest Hits 1971-1975” taistelee yhdessä Michael Jacksonin “Thriller” albumin kanssa myydyimmän albumin ykkössijasta USA:n levylistojen kaikkien aikojen listalla.
Eagles tuli suoraan Atlantasta edellisenä päivänä tehdyn keikan jälkeen New Orleansin “kuumaan pannuun”. Taas kerran Acura lavan ympäristö täyttyi ihmismassasta. Järjestäjien arvion mukaan paikalla, pelkästään tämän lavan ympärillä, oli 65.000 ihmistä. Kun kaikki muutkin ulkolavat ja teltat olivat samanaikaisesti täynnä kuulijoita, niin paikalla on samanaikaisesti ollut varmasti toistasataa tuhatta ihmistä. Kyseessä oli megaluokan tapahtuma, jos mikään. Hikinen päiväpuuha kaikille paikalla olijoille, jotka valuivat porteista sisään jatkuvana solkena jo aamupäivän puolella, kun portit avattiin.
Yksi meidän matkalaisistamme, itsekin blues artistina tunnettu, “Heavy” Tikkanen, suurena Eagles fanina tunkeutui paikan päälle, lähes eturiviin, pari tuntia ennen keikan alkua ja kuunteli läpi koko kaksituntisen keikan. Hän piti sitä aivan erinomaisena, jopa täydellisenä ja virheettömänä. Yhtye esitti käytännössä kaikki “hittipiisinsä” aloittaen “Take It to the Limit” ja “Peaceful Easy Feeling” kappaleilla ja päätyen lopussa “Desperadoon”. Eipä tuohon Heavyn analyysiin ole sitten sen enempää lisättävää, kun muut eivät sitä keikkaa täysipainoisesti seuranneet.
Muilla lavoilla tapahtui samanaikaisesti ja tietenkin paljon muuta oli jo ehditty kuunnella ennen Eaglesin esiintymistä. Edellisenä päivänä jazzteltassa oli muutama maukas kuunteluhetki. Baritone Bliss, neljän baritonisaksofonin ja yhden bassosaksofonin tanakka yhteenliittymä, tarjoili tietenkin freen ystäville todellisen maukkaan välipalan. Yleensä takarivin rytmisektioon lukeutuva instrumentti oli nyt tuotu tukevasti eturiviin. Dirty Dozen Brass Band yhtyeestä tuttu Roger Lewis oli esillä monessa esityksessä festivaalien aikana ja oli myös tämän yhtyeen pääideologi. Ajatuksen tähän projektiin hän sai viime vuoden vastaavan festivaalin aikana. Muut baritonin soittajat olivat Astral Projectin Tony Dagradi, Calvin Johnson sekä Tim Green. Valtavan bassosaksofonin kanssa hääräili Dan Oestricker. Lisänä pianossa oli Mari Watanabe ja rummuissa Shannon Powell. Harvoin pääsee kuuntelemaan tällaista matalaäänistä mouruamista, joten siitä piti ottaa kaikki irti.
Muusta perjantain jazzannista vastasivat mm. rumpali Terry Lyne Carringtonin Mosaic, missä naisenergia päästettiin valloilleen, sillä ainoa mies yhtyeessä oli kitaristi, jonka nimikin jäi epätietoisuuteen. Mielestäni erittäin vakuuttavaa oli Suomessakin monesti käyneen Ingrid Jensenin trumpetin soitto. Päivän jazzannoksen päätti Delfeayo Marsaliksen johtama iso Uptown orkesteri. Laatutavaraa, mallikasta ison orkesterin hehkutusta, missä päästeltiin “täysi draivi” päällä. Ei kait tällaiselta orkesterilta voinut muuta odottaa, olihan se täynnä arvostettuja soittajia.
Lauantain vetonaulana oli Herbie Hancock yhtyeineen. Teltta oli viimeistä sijaa myöten silloin täynnä, vaikka Eagles oli samanaikaisesti esiintymässä toisella lavalla. Järjestysmiehillä oli iso urakka yrittää pitää käytävät vapaina, kun koko ajan sisään pyrki uuttaa väkeä. Herbien uudesta ohjelmistosta ei oikein tahtonut ottaa selvää “syntikkakikkailuineen” ja pitkät puhetuokiot alkoivat lisäksi puuduttaa jo alkuvaiheessa.
Päätin lähteä kesken kaiken kokeilemaan, josko Eaglesin soittoa edes sattuisi jostain päin kuulemaan. Näköyhteyttä lavalle oli mahdoton mistään löytää muutakuin puoliväkivalloin porautumalla valtavaan ihmismassaan. Pari kappaletta tuli siinä välissä kuunneltua, joten voi sitten “kehuskella” puolihuolimattomasti, että olen minäkin siellä ollut. Näin se vaan menee, tuskin siellä monet tuhannet muut ihmisetkään mitään lavalle nähneet, mutta olivat kuitenkin paikalla.
Lauantaina perinteisen jazzin Economy Hall teltassa soittivat mm. suomalaisille tutut Wendell Brunious ja Leroy Jones omine kokoonpanoineen sekä 50-vuotista taivaltaan juhliva Preservation Hall Jazz Band, jossa kuitenkaan ei enää taida soittaa kuin pari vanhaa alkuperäisen kokoonpanon konkaria. Sunnuntaina puolestaan soitti mm. moninkertainen Suomen kävijä trumpetisti Gregg Stafford Jazz Hounds yhtyeineen.
Sunnuntain jazz otos kohdistui ensisijaisesti David Sanbornin esiintymiseen yhdessä urkuri Joey De Francescon ja rumpali Jeremy Thomasin kanssa. Olen aina ihaillut Sanbornin soittoa ja pitänyt häntä yhtenä parhaista alttosaksofonin soittajana, nyt kuulin hänen soittoa ensimmäistä kertaa livenä ja se oli yksi parhaista anneista tämän kahden viikon aikana. Lopuksi sunnuntain päätöspäivänä lavalle nousi vielä jamikokoonpano, missä soittivat paikalliset soittajat. Mukana oli paljon kahden viikon aikana soittaneita artisteja, jotka saattoivat nyt jo ottaa rennosti ja vapautuneesti kaiken ilon irti soittimistaan.
Samanaikaisesti blues teltassa oli täysi rähinä päällä, kun Sharon Jones ja The Dap-Kings revittelivät soulin rytkettä niin että tyrät tärisivät. Porissakin kahdesti viime vuosien aikana esiintynyt ryhmä laittoi sellaisen draivin päälle loppupuolella, että yleisö jähmettyi paikalleen ja kotiinlähtö unohtui tyystin. Meno oli hillitöntä ja yleisö eli siinä mukana viimeiseen hetkeen asti. Ei voi kuin ihmetellä tämän yli viisikymppisen Sharonin energiaa. Happihölkkää on varmasti tarvinnut harrastaa, sillä luulisi siinä menossa muuten hengästyvän, mutta hän vain jaksoi ja jaksoi hyppiä lavalla ja vielä laulaa samanaikaisesti. Tällainen esitys viimeisenä jää aina muistojen joukkoon.
{youtube}3IvHyCT3iVo{/youtube}
