Jo ensimmäiset tahdit antoivat ymmärtää, millaista menoa oli luvassa. Panimme heti merkille erinomaisen kompin. Sen tukevuus ei rajoittunut vain herrojen Drummond ja Blake jykevään ulkonäköön vaan täyteläinen poljento myös lähti svengaamaan ensi sekunneista. Parin yhteistyö vaikutti helpolta. He veivät rytmiä eteenpäin saumattomasti kuin paita ja peppu! Joukkoon sopi myös notkea pianisti Patton. Solistit tulisivat siis olemaan hyvissä käsissä. Kohta altisti McPherson ja trumpetisti Harrell pääsisivät vauhtiin.
Vanha tuttu What Is This Thing Called Love polkaistiin käyntiin nopealla tempolla. Lämmittelyjä ei tarvittu. McPherson väläytti sujuvaa instrumentin hallintataitoaan. Mieleemme tuli kriitikko Stanley Crouchin arvio soittajasta New York Timesissa: “He is a singular voice, who has never sacrificed the fluidity of his melody making, and is held in high esteem by musicians both long seasoned and young.” Myös vuoropuhelusta saksofonin ja flyygelitorven välillä syntyi erityisen nautittavaa kuultavaa, olivathan taitajat asialla.
Seuraavana esitetyn balladin nimi jäi meille arvoitukseksi. Olimme kuulevinamme sen nimeksi A Tear to A Smile, mutta juuri tuolla nimellä Ron Ayers julkaisi levynsä v. 1975. Ehkä nimi olikin A Tear and A Smile? Joka tapauksessa Tom Harrell sai soolollaan pitkät ja raivoisat aplodit. Me kaikki luulimme, että kappale päättyi siihen. Teemaan palaamiseksi McPhersonin oli pakko kuuluttaa “ettei biisi lopu ennen kuin se on todella loppunut” ja näin lopputeemakin saatiin soitettua.
Jatkossa kuultiin vuoroon McPhersonin ja Harrellin omia sävellyksiä, mutta loppuhuipentumina olivat tunnetut Darn That Dream ja Anthropology. Harrellin soittaman balladin flyygelitorvisoolo oli melodiselta kehitykseltään huima ja kun tämä sai taas suuret suosionosoitukset, spiikkasi McPherson: “Jos tietokone pystyisi kääntämään soolon sellaiselle kielelle, jota kaikki ymmärtäisivät, kaikki tajuaisivat, että soolo oli harvinaisen hyvä.”
Harrell käytti myös paljon lainauksia (quotations) tutuista standardeista. (Toinen lainauksien mestari tulee mieleen nimittäin Sonny Stitt.) Eikö olekin harmillista, että vaikka tunnistaisimme lainauksen, emme kykene palauttamaan välittömästi mieleen ko. kappaleen nimeä?
Anthropology soitettiin mistään tinkimättä aivan Charlie Parkerin huippunopealla alkuperäistempolla. Hyvät muusikot saivat soiton kuulostamaan helpolta läkähdyttävästä menosta huolimatta. Nyt myös Pattonin loistava tekniikka pääsi esiin. Tässä Harrell pani flyygelitorven nurkkaan ja tempaisi monen jo pitkään odottaman trumpetin esille. Altistin ja trumpetistin kilpalaulanta olisi taatusti saanut itse Väinämöisenkin vajoamaan suohon.
Meidän on vielä erikseen mainittava herra Blaken poikkeavan korkeatasoinen rumputyöskentely. Kaveri oli asettanut symbaalinsa aivan rumpujen tasolle, jolloin välimatka eri lyöntikohteiden välillä oli lyhyt. Niinpä soitto näytti vähäeleiseltä, muttei suinkaan kuulostanut siltä, päinvastoin.
McPherson on minulle tuttu aikaisemmilta keikoiltaan Village Vanguardissa; v. 1964 Charlie Mingusin bändissä ja 1980-luvun lopulla oman orkesterinsa kanssa. Muistan ihastuneeni erityisesti McPhersonin nopeisiin ja notkeisiin sooloihin. Minun täytyy todeta, ettei hänen tahtinsa ole vanhemmiten lainkaan hiljentynyt ja nyt lisämausteeksi on tullut varsin moderneja ja futuristisia sävyjä. ( Eilan kommentti.)
Vaikka McPhersonin näkyvyys Euroopassa on jäänyt vähäiseksi, aktiiviura USA:ssa on ollut keskeytyksetön. Omalla nimellä julkaistuja äänitteitä on kertynyt toistakymmentä (ks.www.CharlesMcPherson.com) ja rivimiehenä eri kokoonpanoissa tehtyjä moninkertainen määrä. Yhteistyölistalta löytyvät mm. Barry Harris, Art Farmer, Kenny Drew ja Toshiko Akiyoshi. Mies pulpahti maailmanlaajuiseen julkisuuteen soittaessaan ääniraidat Clint Eastwoodin elokuvaan Bird, koska pääosaa esittänyt Forest Whitaker ei ehtinyt opetella foninsoittoa. (Omasta kokemuksestani voin sanoa, että monilta siihen voi kulua kymmeniä vuosia ja lopulta matka Parkeriin tuntuu enemmänkin lisääntyvän kuin hupenevan. Heikin kommentti.)
Useaan otteeseen Down Beatin parhaaksi trumpetistiksi valitsemaTom Harrell tuli esiin 1960-luvulla soittaessaan Stan Kentonin Big Bandissa. Skitsofreniastaan huolimatta hän on menestynyt sekä soittajana että säveltäjänä. Hänen julkaistussa albumiluettelossaan on 260 äänitettä. Matkan varrelle mahtuvat Woody Herman, George Russell ja Mel Lewis Orchestra, mutta solistin ura alkoi vasta pienempien kokoonpanojen myötä mm. Phil Woodsin, Bob Bergin, Joe Lovanon ja Charlie Hadenin kanssa. 1980-luvun lopulta alkaen hän on johtanut omalla nimellään esiintyvää kokoonpanoa. Nykyisin hänet tunnetaan myös erinomaisena sovittajana.
Jazzin olemukseen voisi liittää toteamuksen “bebop was, is and can be the future”. Niin vahvat, tiheät ja pitkät langat on Charlie Parker punonut tämän tyylisuunnan ympärille.
