Musiikkitalon Black box oli yllättävän täynnä väkeä näin alkuvuoden tutkintokonsertiksi. Tapaus kiinnosti. Tuure Kosken tohtorintutkinnon viidennen ja viimeisen konsertin aiheena oli ”murtorytmi jazzbasson soitossa”. Siinä tavanomaisesta säännöllisestä pulssista luovutaan ja käytetään jatkuvasti muuntuvaa improvisoitua rytmiä ”broken time”. Basson rooli on myös melodisempi ja se saa enemmän musiikillista tilaa. Tämä 1970-luvulla syntynyt komppityyli sopi varsinkin aikakauden modaalisiin sävellyksiin. Näin asiaa valaisi konserttiohjelma, joka kertoi myös soitettavista kappaleista, jotka olivat syntyneet samalla vuosikymmenellä.
Orkesterimiehitys oli nimekäs: Tuure Koski kontrabasso, Severi Pyysalo vibrafoni, Tuomo Dahlblom kitara ja Anssi Tirkkonen rummut.
Charlie Hadenin säveltämä For Turiya aloitti konsertin. Pohjoismaisen verkkainen tunnelma tuntui kotoiselta ja siihen sujahti toinenkin biisi, nimittäin Steve Swallowin Chelsea Bells. Seuraavat kappaleet Gary Peacockin hidas ja kuulas kitaraintrolla alkanut Vignette sekä raisumpi Major Major, nekin soitettiin peräjälkeen. Jälkimmäisessä kaikki pääsivät vauhtiin sooloillaan ja varsinkin Pyysalo antoi mennä. Lopun pitkässä rumpusoolossa alkoi volyymi olla jo äärirajoilla.
Välispiikissä Tuure Koski kertoi urkupisteestä, joka on alkuaan peräisin klassisesta urkumusiikista ja tarkoitti pedaalin pitkää ääntä. Sitä oli sovellettu juuri soitetussa kappaleessa. Samalla hän selvitti hieman tutkielmansa aihetta.
Infinite Search (Miroslav Vitous ) & Circle (Miles Davis ) jatkoivat konserttia. Musiikki ei oikein päässyt luontaisesti soljumaan ja soolot tuntuivat erillisiltä saarekkeilta. Oli kuin oltaisiin kutomassa katkeilevalla langalla sen sijaan, että olisi virkattu paksua ja tukevaa kudelmaa. Jäimme kaipaamaan vahvempaa yhteissoittoa. Grow Your Own (Keith Jarrett) tarjosi rockvaikutteita ja vahvaa beat-komppia, Dahlblomin hienoa kitarismia ja loppumetreillä Pyysalon kipakkaa kiriä.
Jarrettin hidasta Prism-sävellystä seurasi nopea I will Tell Him About You (Vitous ), joka lähti lentoon komeasti suoralla 4/4 tempolla. Odotimme kovaa svengiä, mutta sen tielle tuli esteitä, sillä basson ja rumpujen yhteistyö kangersi. Seurasi upea vibrafonisoolo, jossa Pyysalo pääsi näyttämään, että kompista huolimatta entinen nopeus, voima ja jazzinomainen fraseeraus ovat tallella. Tässä rumpali selvisi lopun soolostaan kiitettävästi.
Tuure Koski oli valinnut konserttinsa otsikoksi seuraavan Jarrettin biisin My Song. Hidas ja hiljainen melodinen sävellys innoitti sekä basistin että vibrafonistin hyvin rakennettuihin melodisiin sooloihin. Pat Methenyn Omaha Celebration päätti konsertin. Tässä taas modernit soinnut ja rakenne hallitsivat kuten mm. Brecker-veljesten äänitteillä. Vibrafoni ja kitara vuorottelivat 8-tahtisilla pätkillä sooloissaan. Niissä vilahti myös nopeita skaaloja Breckerin tyyliin.
Tutkintoprojektit ja niihin liittyvät konsertit ovat ensisijaisesti tarkoitettu paitsi alan opettajille ja opiskelijoille, myös muille tutkijoille. Annamme täyden arvon Tuure Kosken huolellisesti valmistellulle konserttiosuudelle, joka tarjosi runsaasti tietoa kappaleiden taustoista ja tästä 1970-luvulla syntyneestä jazzin tyylistä. Ymmärrämme hyvin, miksi sali oli täynnä.
Mutta mitä konsertit antavat tavalliselle jazzyleisölle? Hieman laimeat aplodit eivät riittäneet encoreen ja tästä päätellen vastaanotto ei ollut ylitsevuotava. Soolot olivat diggareille liian lyhyitä, jonka ymmärtää, kun yritetään mahduttaa 10 jazzkappaletta 80:neen minuuttiin.
Myös jazzbändille ominainen sisäinen dynamiikka jäi hataraksi eikä hyvää yhteissoittoa päässyt syntymään. Tämän tyyppinen jazz vaatii myös paljon esittäjältään. Se vaatii isoja saappaita ja välillä niissä tarpominen voi olla hankalaa.
