Nyt saimme oikean herkkupalan lounaaksi. Sen huomasi klo 12.00 täpötäydestä Savoysta. Rakastettu saksofonisti ja eräs vaikutusvaltaisimmista jazzin uudistajista John Coltrane ja suomalaisen jazzin kova nimi Manuel Dunkel kohtasivat lounaskonsertin merkeissä.
Mukana olivat myös Tero Saarti tr, Kasperi Sarikoski tb, Mikael Jakobsson p, Nathan Francis b ja Aleksi Heinola dr eli UMO Helsinki Ensemble. (Se kootaan aina UMO Helsinki Jazz Orchestran riveistä.) Mestarin sävellyksistä kootun ohjelmiston oli suunnitellut meillä k.o musiikin tulkitsijana tunnettu Dunkel, joka myös johti ryhmää. Odotuksemme olivat siis korkealla.
Jamibiisinäkin hyvin suosittu Moment’s Notice Blue Train-albumilta aloitti konsertin. Valitettavasti komppi ei nopeassa tempossa päässyt heti kunnon vireeseen. Tuntui kuin muusikot eivät olisi koskaan soittaneet yhdessä, sillä hieman kankeaa oli meno. Hyväkään solisti ei pysty hetkessä pelastamaan tilannetta, jolloin lopputuloksesta tulee laimeahko.
Säveltäjän vaimolleen omistamana balladi Naima (Giant Steps) soi tunteellisesti pasunisti Sarikosken käsissä. Voimakkaat harmoniset kulut kaikkien kolmen puhaltajien yhteissoitossa tukivat solistia. Liberia (Coltrane’s Sound) pohjautui Dizzyn Night in Tunisia-biisiin, joten melodiassa oli jonkilainen afrikkalainen rytmi, mutta se muuttui soolojen alkaessa suoraksi 4/4 medium tempoksi. Nyt kuulimme Manuel Dunkelilta upean coltrane-tyyppisen soolon. Komppi myös terävöityi, mutta basisti jäi aavistuksen verran jälkeen. Jakobssonin pitkän pianosoolon aikana puhaltimien riffit tukivat solistia. Koko biisi oli kuitenkin herkullista kuunneltavaa.
Coltrane Plays the Blues-albumilta kuultiin kappale Mr. Syms. Ensin puhaltimilla oli 12-tahtisten soolonpätkien vaihtoa menon parantuessa hetki hetkeltä. Nyt mainio Manu pääsi vauhtiin. Hienoa. Vauhti hiipui pianon tullessa mukaan soolo-chorusten vaihtoon. Lopun päätti pitkä bassosoolo. Seuraava nopea Fifth House perustui vanhaan ja monille hyvin tuttuun standardiin What is This Thing Called Love. Sen oli Trane muovannut suosimaansa ns. kolmen sävellajin rakenteeseen. Tässä nopeatempoisessa biisissä rumpali paransi otettaan ja nojasi paikoin jopa liikaa eteenpäin, mutta basso ei seurannut mukana.
Crescent-albumilta kuultiin nimikappale Crescent. Tässä kohden Trane oli jo siirtynyt ajassa eteenpäin ja suunnannut hieman enemmän hengelliseen suuntaan kohti hänen spiritual-kauttaan. Hidas rubato, pitkät melodiset linjat johdattivat pikkuhiljaa medium swingiin. Rumpali lisäsi volyymia, jolloin muut olivat hilkulla jäädä alle. Tilanne rauhoittui, kun swingistä palattiin melodiaan ja alun rubatoon. Medium 4/4 Some Other Blues (Coltrane Jazz) päätti tasan tunnin konsertin. Tässä Manu läheni Tranea ehkä aikaisempia soolojaan enemmän.
Manuel Dunkel tunnetaan erinomaisena saksofonistina. Häntä oli erityinen ilo kuunnella varsinkin nyt, kun hän oli mielimusiikkinsa parissa. Hänelle kiitos myös selkeistä ja informatiivisista kuulutuksista, joten säveltäjän tyyliä eri vuosina oli helppo seurata.
Puhaltajat Saarti ja Sarikoski hoitivat tonttinsa hyvin, mutta rytmiryhmän työskentely olisi saanut olla tuhdimpaa, jäntevämpää. Homman nimi on se, että jos komppi keskittyy liikaa omiin tekemisiinsä, eikä saa aikaan svengiä heti solistin innostuttua, muusikkojen keskinäinen dynamiikka ja yhteys katoavat. Biisi hajoaa ja meidän kaikkien sekä soittajien että kuulijoiden nautinnolliset hetket jäävät kokematta.
Lopuksi en malta olla kertomatta, että vietin monet yökaudet New Yorkin Half Note klubissa 1960-luvun puolivälissä, jolloin Trane piti paikkaa kotiareenanaan. Olo oli kuin paratiisissa selviydyttyäni tyhjän, yöllisen Hudson-kadun viimasta ja sudennälkäisena veal cutlet parmigianan tuoksuiseen klubiin. Tuntui kuin kotiin olisi tullut. Lavalla jumalainen Trane ja kumppanit. Niinä iltoina ei tämä ”pieni tulitikkuttö” tuntenut olevansa köyhä eikä kipee. (Eilan kommentti)
Tämän kommentin voinemme jakaa me kaikki Coltranen ystävät ja kiittää sitä, että Manuel Dunkel loistavana saksofonistina vaalii tämän jättiläisen perintöä. Amen.
