Konserttisalin seinät pullistuivat jälleen Suomen Perinnejazzin syyskonsertissa. Tiivis, yhtenäinen jäsenkunta, joka vaalii perinteistä jazzia ja erityisesti swingiä, aveceineen osallistui tapahtumaan. Oli suuren perhejuhlan tuntua. Paikalla oli sekä ammattilaisia että amatöörejä, soittajia, monet vuosien takaa. Vaikka jäsenillä on ikää, vireys on poikkeuksellista. Mieluisan harrastuksen parissa vietetty aika on kantanut hedelmää. Jokainen saa virtaa toisistaan.
Ilmassa oli jälleennäkemisen iloa, mutta myös jännittävää odotusta, sillä jotain erikoista oli luvassa. Tällä kertaa Seppo Hovin, organisaation toisen perustajan (toinen on Jaakko Rinne), suunnittelema ohjelmisto etsi uusia uria vanhan jazzin esittämiseen. Arvelimme konsertin nimen Tähtisumua – From Classics To Swing viittaavan jonkinlaiseen vanhaan, amerikkalaistyyliseen salonkiorkesteriin, jonka tehtävänä on säestää ”sultry” tyypistä viettelevää laulajatarta ja viihdyttää sikaria polttelevaa väkeä. Väärin!
Solistiksi oli pyydetty virolaissyntyinen sopraanotähti Angelika Klas. Häntä säestivät pianisti Hovi, klarinetisti Antti Sarpila ja basisti Hannu Rantanen. Pois oli jätetty dixie-ja swing kokoonpanoissa olennainen rumpali. Varsin erikoinen yhdistelmä. Jännitimme mitä tämä kokoonpano toisi tullessaan.
Encore mukaan lukien illan aikana soitettiin peräti 21 kappaletta eli lähes kaksinkertainen määrä ’normaaliin’ konserttiin verrattuna. Ehkä pienestä kokoonpanosta johtuen kappaleet ja soolot jäivät lyhyiksi varsinkin, kun rumpalia ei ollut takaamassa svengaavaa komppia. Noin puolet olivat swing-kansalle tuttuja standardeja kuten Mack the Knife, Alexander’s Ragtime Band, How High the Moon, Blue Moon, Stardust ja Misty. Osa oli operettiklassikkoja ja osa Broadway-musikaaleista kuten Billie Holidaynkin levyttämä Can’t Help Lovin’ Dat Man.
Eri muusikoiden mukavuusalueet yhdistyivät hienosti Erik Lindströmin Ranskalaisissa koroissa. Kokonaan bassosoolona esitetty Puukko-Mackie oli pysäyttävä. Se herätti juuri kun turtumus koko ajan vaihtuviin kappaleisiin alkoi painaa. Hannu Rantasen esitys ei jäänyt puolitiehen vaan oli 100%:sesti jazzia. Harjoittelua varmaankin takana useampikin kerta, mutta lopputulos ratkaisee. Nyt soolo oli varsin nautittava.
Väliajan jälkeen organisaation puheenjohtaja Jukka Laitasalo nousi lavalle ja kertoi seuran toiminnasta. Tämän Savoyn päätapahtuman lisäksi konsertteja on järjestetty eri puolilla Suomea mm. Turussa, Lahdessa, Kuopiossa ja Lappeenrannassa. Tärkeää yhteistyötä on tehty myös alan oppilaitosten kanssa.
Musiikki jatkui vielä usean kappaleen verran ja päättyi raikuviin aplodeihin esiintyjien saadessa kukkapuskat käteensä. Dixieland/traditionaalisen jazzin yleisö oli selvästi nauttinut tutuista melodioista ja loistavan laulajan esityksestä, vaikka konsertti operettimausteineen poikkesi tavanomaisesta.
Onkin ilmeistä, että v. 2012 perustettu organisaatio on onnistunut tehtävässään. On ymmärrettävää, ettei se aivan helppoa ole, sillä vanhat harrastajat katoavat eikä uusia tule. Jazz kehittyy koko ajan. Eilinen tyyli korvataan tämän päiväisellä. Se kuuluu jazzin luonteeseen, improvisaatioon, joka keksii uutta joka hetki. Siksi täytyykin onnitella Perinnejazzia vanhan vaalimisesta ja toivottaa sille hyvää jatkoa.
Meille ei totta puhuen selvinnyt konsertin outo kokoonpano. Ongelmaksi muodostui se, että vahva solisti kaipaa myös vahvan säestyksen. Tuntuu kuin oivat muusikkomme ja klassinen laulajalahjakkuus olisivat olleet eri tonteilla. Musiikki vaatii puhaltamista yhteen hiileen. Yhteissoitto on kaiken A ja O. Siitä se riemu syntyy!
Kun tulimme kotiin, oli pakkoa etsiä youtubesta Emmet Cohenin trion ja trumpetisti Jeremy Peltin tallennus jameista, joka “svengasi kuin hirvi” ja kaikki soittivat loistavasti yhteen vaikeasta tupla-tupla- tupla-temposta huolimatta.
