Sibelius-Akatemia on jo vuosikausia ollut tunnettu maailmalla paitsi ansioituneena klassisen musiikin opetuslaitoksena myös erinomaisena jazzkouluna. New Yorkin vuosinamme moni muusikko mainitsi olleensa yhteydessä siihen tavalla tai toisella. Kun vertaamme vastaaviin amerikkalaisiin eroa on hyvin vähän, jos lainkaan. Totta kai esim. New Yorkin tapaisessa kaupungissa, jossa jazzenergiaa on vaikka muille jakaa, runsaalla tarjonnalla ja kovalla kilpailulla on oma osuutensa koulujen tasoon.
Hyvän maineensa avulla tämä akatemiamme eli Taideyliopisto houkuttelee yhä enemmän ja enemmän ulkomaalaisia opiskelijoita. Kokoonpanoissa suomalaisten osuus ei siis enää dominoi. Näin kävi myös unkarilaisen pianisti Peter Gyárfásin maisterikonsertissa Musiikkitalon Camerata-salissa. Lavalle marssivat pianistin perässä amerikkalainen basisti Nathan Francis ja suomalainen rumpali Aleksi Heinola.
Ohjelmisto käsitti pianistin säveltämiä kappaleita. Honky-Tonkyllä aloitettiin. Oikein mainiota, voisi todeta. Tosin kappaleen jälkeen säveltäjä puolusteli sen syntyneen epävireisellä pianolla, jota hyvä flyygeli nyt hieman kuritti. No, ehkä se tässä sopi tyyliin, onhan honky-tonk huolettoman kantrimusiikin eräs genre. Rauhallinen Next Morning syntyi arvatenkin baari-illan seurauksena. Medium blues Take It Easy meni hienosti perinteisine komppeineen ja rumpalikin piti itsensä aisoissa.
Seurasi Pasilia, In The Comfort Of My Home ja Kelly’s Mood, viime mainitussa innoittajana pianisti Wynton Kelly, joka tunnetaan mm. Miles Davisin kokoonpanoista. Kelly oli erittäin haluttu studiomuusikko, sillä Benny Golsonin sanoin ”hänellä oli kyky tuoda mihin tahansa bändiin sekä melodisuutta että rytmiä”. Valitettavasti ura jäi lyhyeksi. Kelly oli saanut Gyárfásinkin esittämään parastaan.
Love From Far Away ja ?All Of Who seurasivat. Supernopea ja meistä monille tuskallisen sanan Deadline mukaan nimetty kappale päätti konsertin. Meille nopeus oli valttia. Tosi mainiota menoa. Mutta hieman kismitti, kun jokaisella muusikolla vaikutti alussa olevan oma temponsa. Yleisöä oli paikalla oikein mukavasti, vaikka Vappua oli juuri juhlittu. Encorea vaadittiin ja se saatiin.
Esityksen yleisilmeenä voi todeta, että Péter Gyárfás selvisi maisterikonsertistaan erinomaisesti. Varsinkin puolenvälin jälkeen soitto soi varmasti ja tyylipuhtaasti. Taiteellisesti parhaat jaksot olivat ilman komppia. Basistin ja rumpalin ongelmat jäivät harmittamaan. Toinen oli jäljessä ja toinen soitti raskaasti ja lujaa. Mikä ihme siinä on, että rumpalit ryhtyvät esittelemään taitojaan, vaikka heidän roolinsa on säestää.
Eero Koivistoinen kirjoittaa uudessa elämäkerrassaan Lennosta kii! ”Jokaisen jazzkokoonpanon kulmakivi on rumpali. Jotkut mieltävät ajoituksen iskulle, toiset hieman etukenoon, kun taas solisti voi roikkua vaikka perässä, kuten Dexter Gordon tekee. Kamalinta on, jos komppi on raskas tai laahaa. Se on musiikille kuolemaksi.”
Vuosikymmenten varrella olemme kokeneet kaikentasoisia oppilaskonsertteja sekä hyviä että huonoja. Välillä olemme innostuneita välillä kiusaantuneita. Mielenkiintoisia kokemuksia silti.
