Mia Simanainen + Ajaton kvartetti hiljensi Laulumiehet konsanaan viimeisimmässä jaZZanti -konsertissa. Helsinki Jazzin tilaisuuksissa käy muutoinkin yleisöä, joka osaa arvostaa korkeatasoista, ääniopillisesti uutta luovaa ja kokeilevaa musiikkia ja keskittyy siihen, mutta tässä illassa oli jotakin poikkeuksellisen subtiilia, hienonhienoa. Samalla kuitenkin terävää; hienous ei Mialla tarkoita hienostelua tai turhamaisuutta. Ajaton-kvartetin perustajana Mia on todella tuonut jotakin uutta suomalaiseen musiikkimaailmaan; aiemmin olemme jo saaneet nauttia mm. Helvi Juvosen runoja ja modernia jazzia kombinoivan Ahava-yhtyeen kokeiluista.
Laulaja ja lauluntekijä Mia Emilia Simanaisen (45) Ajaton-kvartetti on jo tuttu lukijoillemme; bändi hurmasi mm. Musiikkitalon vaateliaan yleisön viimeksi reilu vuosi sitten, josta olemme raportoineetkin. Kari Heinilä (huilut) oli nyt vaihtunut Henrik Sandåsin bandoneóniin, muilta osin kokoonpano oli ennallaan, eli Kari Ikonen (Moog-syntetisaattori) ja Mikko Perkola (viola da gamba).
Ja tietysti Mia itse – nainen ja ääni-periaatteen rohkea edustaja, tinkimätön oman tiensä kulkija. Mian ääni-ilmaisussa – olisi ehkä hieman liian rajaavaa puhua laulusta – yhdistyvät rohkea kokeilu, vahvat tulkinnat ja jatkuva rajojen testaus. Toisaalta ne ovat esteettisesti kauniita ja tasapainoisia tulkintoja, joissa improvisaatio on ensiarvoinen elementti.
Tuomas Anhava on huomauttanut Helvi Juvosen runokytkennöistä Uuno Kailaan teemoihin. Kytkentä 1930-luvun ekspressionistiseen viritykseen ja mieleen ilmentyi myös nyt kuullun Pohjajäätä-runon teemassa
Pieni, hento ja luja ote
Dave Lindholmin ehkä kuuluisin lauluteksti sai uuden sisällön Ajaton-kvartetin konsertissa. Pienimuotoinen ja herkkätuntoinen yhtyesointi ei pelaa massiivisilla volyymeilla tai jyhkeillä orkestraalisilla kummallisuuksilla. Silti sointi on luja ja luotettava ja luo oudolla tavalla turvallisuuden tunteen. Mian mietiskelevä ja syvällinen laulu tavoittaa kuulijan ja koskettaa häntä.
Konsertti käynnistyi Mian säestyksettömällä yksinlaululla, yleisön joukossa vaeltaen. Juvosen ”Ottivat tähteni minulta” Mian soolona antoi tunteisiin vetoavan pontimen afrikkalaisen sormipianon yksinkertaiseen säestykseen (Miekkatanssi ja puuvillaa). Jälkimmäinen oli kaikessa minimalismissaan aivan valtava yhdistelmä karjalaista kansanperinnettä ja afroamerikkalaista työlaulua.
Ajaton-kvartetin liityttyä mukaan Emily Dickinsonin runoon tehty The day grew small syvensi tunnelmaa:
“The Day grew small, surrounded tight
By early, stooping Night—
The Afternoon in Evening deep
Its Yellow shortness dropt—“
Mian taipuisa ääni ja avara ääniala antavat hienot lähtökohdat kuuntelijan toistuvaan yllättämiseen. Hyräilyt ja sanattomat improvisaatiot tukevat tunnelmaisia runotekstejä. Sointupohjaisen säestyksen rinnalla Ajaton esittää stemmoja, joiden sävelellisesti ristiriitainen struktuuri tekee laulamisen erityisen haasteelliseksi.
Tenhoava yhtyeformaatti
Ajatonta voinee sanoa ”impressionistiseksi” ainakin siinä mielessä, että se on ”hetken vangitsija”. Jazzharmonioiden sijaan vaikutteita löytyi mm. keskiaikaisista luuttulauluista, kansanperinteestä, kamarimusiikista, etnomusiikista ja modernista improvisoinnista.
Yhtye tuo konserttiinsa aina jotakin uutta ja vielä käyttämätöntä ainesta tai lähestymistapaa. Vuoroin kipinöivää ja ikävöintiä ilmaisevaa laulua yhtye tukee etevästi.
Moog-syntetisaattorilla ei voi ottaa sointuja, mutta single note -sävelkulku ei missään vaiheessa ollut monotonista. Moog- sävelmät soivat kauniisti varsinkin bandoneónin luoman, paisuttavan harmoniakudoksen päälle, erityisesti soolonumero, Luna 17 B. Maestro Ikonen myös käytteli äänensävyvariaatioita taitavasti, ”hevistä joikusoundiin”, voisi ehkä sanoa.
Rytmikäs armenialainen tanssi päätti napakasti konsertin ensimmäisen osan. Toinen osa käynnistyi Mikko Perkolan soololla, jossa viola da gamba soi runsain harmonioin. Klassista kitaraa muistuttava soittotekniikka sisältää mm. sorminäppäilyä ja barré -otteita, joissa siis etusormella painetaan alas neljä tai useampia kieliä samanaikaisesti, etusormella koko otelaudan poikki.
John Blow’n The self-banished -sävellyksestä kasvoi Mian ja bändin liityttyä mukaan kaunis, kansanlaulun kaltainen tuotos. Lauri Viidan runosta tehty laulu “Joko on kärpänen tapettu?” edustanee bändin viehtymystä pieneen kujeiluun. Absurdia teatteria lähestyvä, Martin Allwoodin käännös (Has the fly been killed yet), oli kerrassaan hykerryttävä esitys.
Illan herkkiä huippuhetkiä olivat Henrik Sandåsin ranskalaishenkinen soolonumero ja Mian isoäidilleen omistama, koskettava Agda Airi. Rajoja haettiin mm. The August Night-kappaleessa, jossa kaikki soittimet tuntuivat olevan perkussioita. Ainakin niitä voi rytmikkäästi läiskytellä. Encore, Fado de Moscou, päätti illan sopusointuisesti.
* * * *
Rondo-lehti totesi yhtyeestä: ”Äänimaisema on uudistusmielinen, koska kokoonpanon epätyypillisyys antaa riittävät raamit mennä rajojen yli. Tuloksena on heittäytyminen ennalta kokemattomaan.”
Pitää paikkansa, että rajojen yli jälleen mentiin, jos kohta maisema ei taida olla ”uudistusmielinen”, vaan pyrkimys siihen. Luullakseni Ajaton ei tunnusta minkäänlaisia ”raameja”. Antiikin Herakleitos opetti, että emme voi heittäytyä kahdesti virtaan.
Heittäytyminen on siis itsessään joka kerta uutta ja tuoretta – kuten oli nytkin.
Mia Simanainen on musiikin maisteri, hän toimii myös laulunopettajana. Ammattilaulajan opinnot Oulunkylän Pop & Jazz Konservatoriossa johtivat mm. Maija Hapuojan opastukseen, myöhemmin myös Sibelius-Akatemian jazzosastolle. Mia on esiintynyt mm. UMO:n solistina. Toivottavasti Ajatonta kuullaan jatkossa myös Helsingin ulkopuolella.
Mia Simanainen + Ajaton kvartetti, ravintola Laulumiehet, Helsinki 20.10
Mia Simanainen: laulu, Kari Ikonen: Moog-syntetisaattori, Henrik Sandås: bandoneón, Mikko Perkola: viola da gamba
I Miekkatanssi ja puuvillaa (Mian soolo); The day grew small; Luna 17 B; Aparani par
II The self-banished; Has the fly been killed yet; Agda Airi; The August Night;
Encore: Fado de Moscou
jaZZanti-konserttia tukivat Helsingin kulttuurikeskus ja Musiikinedistämissäätiö.
