Sunnuntain tuhti rytmipanos Jyväskylän Kesän konserttitapahtumissa oli Street Level-yhtyeen keikka yliopistolla. Bändi on vokalisti ja keyboard-taituri Jukka Gustavsonin trio, jossa bassokitaristi on Jan-Olof Strandberg ja rumpali Thomas Törnroos. Trion setti koostui retrohittien uusista sovituksista ja bändin jäsenten omista sävellyksistä. Gustavson perusti bändin jo viisi vuotta sitten, mutta se on pysynyt jotensakin ramppien marginaaleissa ja tehnyt sitkeästi omaa työtään.
Bändin erinomainen debyyttialbumi Natural High (2021) on kestänyt hyvin ajassa ja illan musisointi saavutti osan studioäänitteen lumovoimaa, joskin sen kesyttömästä intensiteetistä jäätiin jonkin verran. Esitykset pysyivät kuitenkin kohtuumittaisina – progressiivisen musiikin esittäjien taipumus kadota jonnekin eetteritason linnunratajärjestelmiin ja upota itseriittoiseen sooloiluun siis jäi pois.
Gustavsonin nimessä henkilöityy keskeisesti suomalaisen progressiivisen rockin (Wigwam), fuusiojazzin (Organ Fusion Band) ja bluesin (SF-Blues, Ilkka Rantamäki & Bluesbrokers) lähihistoriaa ja nykypäivää, mutta hän on tehnyt paljon muutakin. Unohtamatta tietenkään hänen soolotuotantoaan, jonka kaari yltää tanssiteatterimusiikista filosofisiin elämänpohdintoihin.
Joka tapauksessa Gustavson näytti voimansa roisin ja maanläheisen rytmiblues/kantrifuusion esittäjänäkin. Hänestä ei siis kehittynyt introverttia musiikillista tutkimusmatkailijaa ja itseriittoista galaksien maalaria, mihin eksperimentaalinen Wigwam-kausi antoi nuoruusvuosina kieltämättä hyvän startin.
Gustavson on hillitty gentlemanni, mutta kohteliaan ulkokuoren sisällä asuu hillitön svengimies, mikä oli helppo todeta yliopistollakin. Trio eli maanläheisissä tunnelmissa ja tarjosi edustavan kattauksen vanhaa ja uutta rytmimusiikkia. Parhaimmillaan hänen trionsa olisi ehkä ollut Jazzbarin kaltaisessa, tiivistunnelmaisessa ja ahtaassa klubissa, mutta toisaalta sali oli melkein täynnä, joten iso estradi puolsi paikkaansa.
Väkevää osaamista
Gustavson oli aikoinaan tuomassa Hammond B3 sähköurkua Suomeen ja sen suomia, luihin ja ytimiin käyviä soundeja jäi kaipaamaan nytkin. Natural High-levyn huikea voimaperäisyys saavutettiin tästäkin syystä vain osittain. Toisaalta hän otti ensimmäisten joukossa käyttöön Fender Rhodes -pianon ja veteli yliopistolla sähköpianolla hienoja sointeja niin astraalitason kosmisiin sfääreihin kuin rouheaan ja sekulaariin street level tasoonkin. Soittimesta löytyi myös rumpuohjelma, millä maestro vitsoi Törnroosin ilmiömäiseen rumpusooloon. Laulajana Gustavson on tänään myös realistisempi ja sovittaa biisit oman äänialansa mukaan – nyt soi komeasti
Strandberg on myös kansainvälisesti tunnettu ja hän tehnyt useita soololevyjäkin, joista The Searcher (Progressive Construction-albumilta) oli sunnuntaina innostava reminisenssi. Hän on sekä bassokitaran että sähköisen kontrabasson (“upright bass”) kovan tason taitaja. Ensimmäisen yhtyeensä, Funky President, jälkeen hän soitti kotimaisten kärkikitaristien, kuten Jukka Tolosen ja Ilkka Rantamäen yhtyeissä. Rantamäen kanssa hän teki myöhemmin kolme albumiakin.
1990-luvun puolivälissä käynnistynyt sooloura on tuottanut hienoja albumeita (mm. At The Music Box, 1995) ja myöhemmin Great Moments. Oman soittimen, Strandberg Signature, suunnitteli ja rakensi Rauno Nieminen. Strandbergin muusikon ura jatkuu tällä hetkellä mm. Mel Gaynorin kansainvälisen The Fusion Project-ryhmän jäsenenä. Hän omaksui aikanaan ensimmäisten joukossa bassokitaran slap-soittotyylin ja antoi siitä nytkin maukkaita makupaloja.
Thomas Törnroos on trion tuntemattomin jäsen, mutta yhtä lailla tiukan linjan ammattilainen ja ennen muuta kivikova grooverumpali. Kari Paavolan ja Jartsa Karvosen ohella hän on merkittävimpiä soul- ja funkyrumpaleitamme.
Lisäksi Törnroosin metodi keskittyä melodisen rytmin käsittelyyn tuo komppaukseen ja timen ylläpitoon aivan uusia ulottuvuuksia. On monta tapaa saada rumputyöskentelyyn lisää sävelmällistä ajattelua. Tärkeä johtoajatus, playing for the song, tuo tuttuihinkin kappaleisiin syvennettyä otetta, kun rumpujen takaa luodaan yhteiseen tuotokseen erilaisia rytmillisiä tunnelmia ja latauksia.
***
Ei siis mikään ihme, että vanha Zombies hitti She’s not there toimi tällä ryhmällä uutena funkyversiona kuin mieletön, vaikka stemmalaulu jäikin pois. Billy Joelin bravuuri Honesty on ehkä jo lähtökohtaisesti minun makuuni himpun siirappinen, mutta funkykonkarien käsissä siitä muovautui jokseenkin laatuisa kuuntelukokemus.
Tosin debyyttialbumin kreisiä irrottelua (Hectic Tact) tuli paikoin ikävä. Procol Harumin Homburg kaipasi urkuvahvistusta, mutta sisälsi Gustavsonilta vauhdikkaita oikean käden juoksutuksia sähköpianolla.
