Palataan kuitenkin alkupaloiksi menneisyyteen. Oli vuosi 2002. Olimme päätyneet Pop ja Jazz- Konservatorion tiloihin Helsingin Arabiassa, jossa oli meneillään oppilaskonsertti. Nuori miehenalku nousi sooloilemaan pasuunallaan, joka oli lähes samaa kokoa kuin soittaja. Yllätyimme miten hyvin hän selvisi. Kuka oli tämä ihmelapsi?
Klaus Järvinen, silloinen rehtori, kertoi musikaalisesta perheestä, jossa oli ainakin kolme musiikkia harrastavaa poikaa, joista toinen löytyi nyt rumpujen takaa. Nimi oli Sarikoski. Panimme mieleen. Kun hieman myöhemmin etsimme muusikkoja järjestämiimme jameihin Pomodor-ravintolassa, otimme perheeseen yhteyttä. Voisivatko pojat tulla ravintolaan soittamaan?
Eräänä perjantai-iltana tasan klo 21.30 oli kaksi lasta Kasperi (14 v.) ja Jonatan (12 v.) isänsä kanssa ravintolan ovella. ”Nyt he tulivat”, huusi Heikki hädissään, ”miten meidän käy, joudumme linnaan, alaikäiset eivät pääse ravintolaan, jossa tarjoillaan alkoholia!” ”Viis siitä, ohjaa pojat pöytään ja työnnä mehulasit nenän alle, pääsevät seuraavaan biisiin soittamaan”, vastasin.
Näin tapahtui ja pojat joutuivat kylmiltään estradille pianistin ja basistin kera. Ja kyllä he soittivatkin, he suorastaan räjäyttivät salin kolmella kappaleellaan. Aplodit olivat sen mukaiset. Paikalla sattui olemaan amerikkalaisia turisteja, jotka rynnivät kyselemään, keitä lapset olivat. Heidän hämmästyksensä oli lähes järkytys, kun nämä vastasivat täydellisellä englannin kielellä, sillä heidän äitinsä on britti. Näille matkailijoille Suomi oli juuri noussut jazzin opetuksen kärkikastiin.
Tämän jälkeen Sarikosken pojat ovat jatkaneet menestyksekkäitä uriaan. Kasperi pääsi opiskelemaan New Yorkin maailmakuulun Juilliardin jazzosastolle, johon on erittäin vaikea päästä. Sen jälkeen hän on vilahdellut mm. YouTubessa Jazz at Lincoln Center Orchestran riveissä. Melkoinen saavutus!
Jonatan puolestaan lähti Itävaltaan Grazin musiikki-ja teatteriyliopistoon ja asuu nykyisin Wienissä. Nykyisin nämä ”ihmelapset”soittavat tunnettujen sekä kotimaisten että ulkomaisten nimien kera ja myös perustamissaan bändeissä.
Sitten Savoyn lounaskonserttiin, joka oli nimetty Greetings from New Orleans. Sen oli suunnitellut ja sitä johti Kasperi Sarisalo. Kokoonpanoon kuuluivat maestron lisäksi trumpetisti Timo Paasonen, klarinetisti Mikko Mäkinen, pianisti Kirmo Lintinen, banjoa soittanut Hector Lepe, basisti Vesa Ojaniemi ja rumpali Anssi Tirkkonen. Ohjelmiston tarkoitus oli esitellä New Orleans klassikoita 1900-luvu alkutaipaleelta.
Niihin lukeutuivat King Oliverin Dr. Jazz, Snake Drag ja West End Blues, Jelly Roll Mortonin The Chant, Smokehouse Blues ja Black Bottom Stomp (ehkä tanssi arveli Sarikoski), Armstrongin Potato Head Blues, Wang–Wang Blues (Paul Witemanin tunnetuksi tekemä) ja suosituksi standardiksi muodostunut Back Home Again in Indiana.
Miltä lounas sitten maistui? Mielestämme se oli hyvin suunniteltu, sopusointuinen, hallittu ja kaikki mausteet kohdallaan just ja jetsulleen eli hyvin ammattimainen esitys. Yleisö sai myös aimo annoksen jazzin historiaa kotiin vietäväksi. Sarikoski on äärimmäisen tarkka soittaja ja sovittaja, joka piti volyymin hyvässä hallinnassa. West End Bluesissa Paasonen kulki Armstrongin viitoittamalla tiellä jopa hyvällä menestyksellä ja rumpali Tirkkosta oli läpi setin ilo kuunnella ja katsoa.
Koska UMO:n vs. toiminnanjohtaja Henriika Steidel-Luoto oli alkuspiikissään luvannut ”hyvän tuulen” musiikkia, odotimme jonkinlaista raisua revittelyä kautta linjan ja olimme hieman pettyneitä, kun vasta viimeisessä kappaleessa nuotit lensivät nurkkaan ja hauskuus alkoi. Parhaimmillaan alkuaan vakavaksi hautajaismusiikiksi tarkoitettu New Orleans- tyyli voi svengata ja olla jopa suurta hupia kuten kotimainen Retuperän WPK on osoittanut.
