Seinät olivat kaatua ja katto lähteä lentoon, kun Jussi Lehtonen aloitti konserttinsa Black Boxissa. Suomessa ennenkuulumaton rytmin riemu ja tempon hurjuus hätkähdytti ja iski tajuntaan kuin salama. Juhlittiin rumpalin, säveltäjän ja yhtyeenjohtajan Jussi Lehtosen kunnianhimoista projektia, johon maestro oli suunnitellut kaikki palaset. Hänen kynästään lähtöisin olivat sävellykset, sovitukset ja todennäköisesti myös miehityksen valinta: komppiin rumpujen lisäksi kitara, vibrafoni ja lyömäsoittimet. Siis rytmimusiikin unelmaryhmä!
Musiikki oli kooste Lehtosen seitsemältä omalta albumilta ja käsitti yhteensä kahdeksan kappaletta: The Ruler, Blues for Alfred, Ballad for Loila, Minor League, Chillin’, Lullaby, Afrodite ja Bouncing with Julius. Maan parhaat kyvyt oli valjastettu rattaisiin ja mottona oli arvatenkin: ”Rytmi edellä mennään!” Lavalle kootut muusikot muodostivat kuin mammutin kokoisen herkkukakun, joka oli valmistettu parhaista mausteista optimaalisella taidolla. Siitä löytyisi, ei vain jokaiselle jotakin, vaan kaikille kaikkea ja vielä reilumman päälle.
18- miehiseen bändiin kuuluivat: trumpetistit Teemu Matson, Kalevi Louhivuori, Vid Sketa ja Mikko Karjalainen, pasunistit Kasperi Sarikoski, Heikki Tuhkanen, Aarni Häkkinen ja Henrik Kolehmainen, saksofonistit Teemu Takanen, Jari Perkiömäki, Joonatan Rautio, Timo Lassy ja Markus Holkko, komppi: Holger Marjamaa p, Heikko Remmel b, Jussi Lehtonen dr, Joonas Metsäkylä g ja Mikko Antila lyömäsoittimet/vibrafoni. Kapellimestarina toimi Ville Vannemaa.
Pohjoismainen jazz on melodiaan keskittynyttä, mietiskelevää tunnelmointia enemmän kuin rytmi edellä juoksevaa svengin hurmaa ja siihen olemme tottuneet. Olimmekin aivan innostuneita, kun nyt mentiin vauhdikas rytmi edellä, oikeaa diggarin kamaa.
Lehtosen rytmilliset vaihtelut ihastuttivat ja varsinkin uhkea saksofonisektio täytti kaikki odotukset. Afroditessa palattiin U- Street All Starsin aikaan (mukana alkuperäisjäsenet Lassy, Holkko, Lehtonen). Markus Holkko soitti hellyyttävän baritonisoolon ja hieman myöhemmin Bouncing with Juliuksen supernopeassa tempossa Lassyn ja Raution, kahden ikonin, vuoropuhelu nosti ilon kattoon. Encoressa siirryttiin beat-komppiin, Takanen ja Tuhkanen sooloilivat.
Lehtosen sävellykset olivat yllättävän kauniita ja melodisia (toisin kuin rumpali Jeff Tain Wattsin New Yorkissa kuulemamme, joissa lähinnä kilkuteltiin ja kalkuteltiin). Loppupäätelmänä voisi todeta, että Jussi Lehtosen konsertti oli suuri ja maukas runsauden sarvi. Olimme tyytyväisiä, että vihdoinkin olivat rytmi ja tempo saaneet ansaitsemansa arvon. Siitä kiitos ja kunnia!
Olisiko sitten jotain, jota olisimme toivoneet? Kyllä! Rumpuihin, joiden volyymi yltyi monessa kappaleessa loppua kohden, vähemmän volyymia ja bassoon puolestaan enemmän. (Loistava Heikko Remmelkin olisi päässyt oikeuksiinsa.) Nyt rumpalin lautasten läiskintään hukkui moni solisti. Miksi käyttää maan huippuja, jos he eivät kuulu? Brassin pitämiseen kurissa olisi myös kaivattu kapellimestarin tuhdimpaa otetta. Big bandin hallitseminen, käytännössä hillitseminen, on vaikeaa esityksen aikana eikä siihen riitä yksin mikserin toiminta. (Meillä UMO muodostaa harvinaisen poikkeuksen soitinryhmien hyvän balanssin suhteen.)
Mitä tulee komppeihin USA:ssa ja Euroopassa ero on huomattava. USA menee svengi edellä, vanha maanosa taas toimii melodian ehdoin. Täällä monet rumpalit myös uskovat volyymin lisäämisen innostavan solistit parempiin suorituksiin. Mutta kun kuuntelee Emmet Cohenin New Yorkin kavereita, solistit saa innostumaan kompin hienoinen petraaminen eli svengin piristyminen ikään kuin sen herääminen kukoistukseen tai kun se ryhtyy groovaamaan tai keittämään ”cooking”. Kun Count Basie esiintyi New Yorkin Roseland Ballroomissa 1970- luvun alussa, balanssi oli hallussa siitäkin huolimatta, että iso orkesteri oli sijoitettu keskelle salia vain parin metrin päähän meistä.
