Storyvillen avaaminen oli merkittävä kulttuuriteko 90-luvun alun lamakauden keskellä. Elävää musiikkia oli tarjolla seisemänä iltana viikossa ympäri vuoden lukuun ottamatta Juhannuksen ja Joulun pyhäpäiviä. Storyvillen ohjelmapolitiikan mukaisesti esiintymään kutsuttiin kaikki alan kotimaiset ja suuri joukko kansainvälisiä artisteja ja orkestereita.
Suuren yleisön tietoon esiintyjien nimet kerrottiin omassa lehdessä, aluksi Classic Jazz News ja jatkossa Happy Hour Newsissa. Näiden lisäksi maksulliset ilmoitukset Hesarissa ja informaatio Minne Mennä -palstalla takasivat yleisömenestyksen ilta toisensa jälkeen. Sana paikan tarjonnasta kulki tehokkaasti myös suusta suuhun -menetelmällä.
Käsittämätönta kuitenkin oli, että Helsingin Sanomien kulttuurisivut eivät juurikaan noteeranneet tapahtumia. Oheiset jutut on poimittu HS:n hakukoneelta avainsanoilla Storyville/Classic Jazz 90-luvun numeroista.
Ensin pari konserttia
Yhdeksänkymmenluvun alussa jazzelämä oli varsin synkkää, Groovy oli kuollut ja kuopattu, keikkoja oli tarjolla varsin vähän ja viitisen klassisen jazzin orkesteria kitkutteli harjoituskämpillään miettien, että olisihan sitä kiva soittaa elävälle yleisöllekin joskus. Aikakirjoista ei löydy koollekutsujaa, mutta eräänä alkukevään iltana vuonna 1992 jossakin Helsingin ravintolassa kokoontui ryhmä muusikoita.
Läsnä olivat Antti Sarpila edustaen omaa bändiään, Pekka Mesimäki DDT:stä, Pekka Iiramo PCB:stä, Jukka Järvelä Hot Papas´eista, Jouko Keskimäki OTJB:stä, Ilkka Virto PCB:stä ja Harri Aavaharju Riverboat Jazzband´ista. Vilkasta keskustelua käytiin, muutama oluttuopponen kumottiin ja illan päätteeksi oli syntynyt selkeä ajatus yhdistyksen perustamisesta. Yhdistyksen toimintatavoitteiksi kiteytyi orkestereiden välisen yhteistyön tiivistäminen, jazzmusiikin tunnettavuuden lisääminen, koulutus ja tietysti esiintymismahdollisuuksien löytäminen.
Välittömästi ryhdyttiinkin sanoista tekoihin. Savoy-teatterista varattiin ilta syksyksi ja kaupungilla kierteli etsintäpartioita kartoittaen mahdollisuutta löytää uusi esiintymispaikka jazzbändeille. Savoy-teatterissa oli järjestetty konsertti jo parina aikaisempana vuonna ja nyt ajateltiin repäistä oikein kunnolla.
Kaksi iltaa Savoyssa ja jatkot silloisessa Happy Days´issa antoivat oikeutuksen kutsua tapahtumaa festivaaliksi ja eikun keksimään nimeä. Maailmalla oli käyttöön tullut käsite Classic Jazz, joka piti sisällään tyylikirjon jazzin alkuhämärästä bebopin ensiparkaisuihin, siispä juuri sitä mitä yhdistyksen jäsenkunta edusti ja niin käyttöön otettiin Classic Jazz r.y. Puheenjohtajaksi valittiin Harri Aavaharju ja sihteerirahastonhoitajaksi Jukka Järvelä.
Helsingin jazzelämä vuoden -93 jälkeen
Ensimmäisillä festareilla esiintyi kotimaisten bändien lisäksi brittipasunisti Campbell Burnap bändeineen, yleisö löysi tilaisuudet mukavasti ja ennen kaikkea jazz soi riemukkaasti. Jossain vaihessa festarihulinoita yhdistyksen puuhamiehille esittäytyi myhäilevä herrasmies nimeltään Jorma Railonkoski. Varsin pian selvisi, että Helsinkiin ollaan avaamassa jazzklubi, jonka suunniteltu ohjelmapolitiikka seuraili samoja linjoja, kuin uuden yhdistyksen ajatuksetkin.
***
Hesarin Lauri Karvonen suhtautui avomielisesti jazzin eri olomuotoihin ja hän raportoi ensimmäisestä konsertista:
Perinteinen jazz vetoaa – pasunistit vahvoja trad-orkesterien illassa
Julkaistu: 22.11.1990 2:00
Kun muuten ei tuntunut tapahtuvan mitään, panivat kärkipään trad-orkesterimme toimeksi: konsertti pystyyn ja tehokas lipunmyynti käyntiin. Tuloksena oli tupa lähes täynnä yleisöä, mikä pani jo innokkaimmat suunnittelemaan tapahtumalle jatkoa, jopa jonkinlaista traditionaalisen jazzin minifestivaalia.
Ennenkin on huomattu, että perinteinen jazz on otollista esitettävää. Sen tunnevoimaisuus ja välittömyys vetoaa sellaiseenkin väestönosaan, jota jazz muuten ei liiemmälti viehätä. Toisaalta jazzin tuntijaksikaan ei tulla tutustumatta sen historialliseen perustaan. Monista nykyjazzinkin ilmentymistä on vedettävissä enemmän tai vähemmän suora yhteys vaikkapa King Oliverin tai Jelly Roll Mortonin musiikkiin.
Polaris Celebration Bandin (PCB) vahvoina valtteina olivat tällä kertaa eniten soolotilaa saanut räväkkä pasunisti Ilkka Virto sekä vivahteikkaasti ja notkean rytmisesti kaunisäänistä flyygelitorveaan käsitellyt Aaro Louhi. Luottosolisti, Pekka Iiramo, pysytteli nyt syrjemmällä väläyttäen kuitenkin jalosti soinutta sopraanoaan teoksessa As Long As I Live.
Pasunistien panos korostui, kun yllätyssolistiksi kutsuttiin Campbell Burnup, pitkään Australiassa asunut skotti, joka nykyään vaikuttaa Lontoossa. Taitavasti nyansoivana, levollisen kantavasti soittavana muusikkona ja kelvollisena laulajanakin Campbell toi aina lavalle ilmaantuessaan lisää puhtia esityksiin innoittaen meikäläisetkin muusikot yrittämään parastaan.
Jonkinlainen “pankin räjäyttäjä” tässä suhteessa oli Lassus Trombone, rivakasti esitetty rennon rytmikäs esitys, missä kohokohtana oli juuri Campbellin ja Virton mainio yhteistyö.
Reiné Rimon & Her Hot Papas on tyylillisesti paljon uskollisempi New Orleansille kuin PCB. Nimenomaan Alpo Collanuksen perinnetietoinen rumpalointi antaa yhtyeelle sen jämäkästi rullaavan levollisen pohjan, mille on hyvä rakentaa.
Edesmenneen Old Time Jazz Bandin linjaa jatkavassa septetissä on joitakin kyvykkäitä solisteja, ennen kaikkea trumpetisti Harri Aavaharju ja klarinetisti Hannu Pulkkinen, mutta kuten nimestäkin voi päätellä, entistä enemmän painoa on pantu Reiné Rimonin laululle.
Äänenlaatunsa, oivan fraseerauskykynsä ja kieltämättä myös hehkeän ulkoisen olemuksensa ansiosta hän olikin oiva tulkki etenkin sellaisissa juurevissa blues-numeroissa kuin New Orleans Hop Scop Blues tai vähintääkin kaksimieliseltä vaikuttaneessa You Have The Right Key but The Wrong Keyhole.
Konsertti päättyi komeasti molempien orkestereiden yhteissoitantana esitettyihin kolmeen numeroon, joista viimeiseen (Ice Cream) napattiin vielä mukaan brittirumpali Keith Hall, joka pitkässä soolossaan osoittikin oivia show-miehen otteita.
***
Seuraavana vuonna jatkettiin samoissa merkeissä ja jälleen paikalla oli saapunut Lauri Karvonen:
Jussi Raittinen ja Bianca Morales toivat eloa ja laatua dixieland-iltaan
Julkaistu: 20.11.1991 2:00
Perinteinen jazz on myötätuulessa. Vastaperustettu Helsinki Trad Jazz Festival Society järjesti viimesyksyisen kokeilun innostamana toistamiseen traditionaalisen jazzin konsertin ja sali vaikutti loppuunmyydyltä. Menestyksestä innostuneena yhdistys aikoo tulevaisuudessa rakentaa kokonaisen viikonlopun kollektiivisen jazzin varaan.
Kuten viimeksi, ilta sujui kahden orkesterin merkeissä. Toinen oli vanha tuttu Polaris Celebration Band (PCB), toinen taas vasta hahmottumassa oleva Riverboat Jazz Band, jonka voimahahmona on Old Time Jazz Bandistä ja Hot Papas -yhtyeestä tuttu trumpetisti Harri Aavaharju.
Riverboat Jazz Bandin keskeneräisyys kuului lipsahduksina siellä ja täällä, mutta toisaalta sillä oli intoa ja yritystä ja niiden myötä vetokykyä enemmän kuin maltillisemmalla PCB:llä. Jäntevän lennokkaasta otteestaan Riverboat saa kiittää ennen kaikkea lainaksi saamaansa brittirumpalia Keith Hallia, jonka älykkäät oivallukset olivat yksilötasolla illan parasta antia.
Toki muutkin onnistuivat ajoittain hyvin tunnelmanrakentelussaan. Pasunisti Matti Iiramon ja trumpetisti Harri Aavaharjun growl-intro teokseen Summertime oli harvinaisen nautittava, samoin klarinetisti Hannu Pulkkisen muutamat glissandoväläytykset erottuivat.
PCB:n etuna oli lähinnä yhtenäisyys, riemastuttavimpana yksityiskohtana jäi mieleen Pekka Iiramon huolellisesti rakennettu, ehyt New Orleans -perinteen mukainen klarinettisoolo Tiger Rag -kappaleessa, vaikka se sinänsä ei raisun teoksen luonnetta vastannutkaan.
Jussi Raittinen PCB:n ja Bianca Morales RJB:n laulusolistina toivat konserttiin sitä kaivattua eloa ja laatua, mitä väärään seuraan joutunut trumpetisti Raimo Korhonen ja liian pienestä näyttämöalasta kärsinyt Tap Steps -ryhmä eivät kyenneet luomaan.
Raittinen tyylitteli näyttävästi etenkin tutussa “Do You Know What It Means . . . “, kun taas Bianca Moralesin mestarillisin tuokio liittyi Summertimeen, jossa ihasteltavina olivat laulajan laaja ääniala ja taitava tekniikka sujuvaa scat-osuutta myöten.
Kunniakirja Jan Lindénille
Kunniakirjan sai trumpetisti Jan Lindén, tuttu mies jo 1940-luvun lopulta, jolloin hän soitti mm. Stig Wennströmin yhtyeessä. Sittemmin Lindén on johtanut omia orkestereitaan ja pannut niissä paljon painoa myös nuorten muusikoiden kouluttamiseen.
***
Lauri Karvosella on sana hallussa myös seuraavana vuonna;
Buddy Boldenin jäljillä Buddy Boldenin jäljillä
Julkaistu: 18.12.1992 2:00
Classic Jazz -festivaalin arvostelussani tulin sanoneeksi “ettei tinkimättömästi New Orleans -musiikin arvoja vaalivaa kotimaista yhtyettä taida (enää) olla olemassakaan”. Jo kolme henkilöä on kertonut minulle toisenlaisen totuuden: Old Time Jazzband soittaa uusitussa kokoonpanossa 1920-luvun Jazzia. Reine Rimonin Hot Papas katsoo kunnioittavansa New Orleans -tyyliä luovalla tavalla. Omalla tavalla perinteeseen on sitoutunut myös lähinnä lääkäreistä koostuva Happy Jazz Sectio.
Tämänpäivän trad-soittajien tilanne on olennaisesti toinen kuin jazzin uranuurtajien, sillä Vuosisadan alun New Orleans -muusikot eivät tienneet, mihin heidän kokeilunsa johtavat.
Tuskin he myöskään tiedostivat täysin musiikkinsa alkuperää. Lainaukset italialaisesta oopperasta tai ranskalaisista katrilleista olivat toki tietoisia, samoin eurooppalaisilta sotilassoittokunnilta omaksuttu rytmi. Mutta siihen, mistä oli tuleva jazz, vaikuttivat myös eurooppalainen kansanmusiikki, afrikkalainen musiikki monine tyyleineen, työlaulut, jopa katukaupustelijoiden huutelut ja maatyöläisten hoilotukset.
Krokfors pääsi loistamaan
Mitä siihen verrattuna voi kokea nykyinen trad-soittaja, jonka osaksi kuitenkin pääosin jää vanhan kertaus? Varmasti jotain, jos orkesteri Happy Jazz Section tavoin on kyennyt toimimaan seitsemäntoista vuotta. Sectio kykeni paikoin, kuten Canal Street Bluesissa ja Buddy Bolden Bluesissa kehittämään tunnelmaltaan kestävän, tukevan orkesterisoundin, joka hyvin kuvasti New Orleans -musiikin aitoa vilpittömyyttä.
Lääkäriryhmän vahvistukseksi otettu Carl-Gustav Krokfors pääsi pariin otteeseen loistamaan: ensin erikoisesti sovitetun Tiger Ragin kevyen ilmavan katrilli-osan flyygelitorvikieputteluillaan, sitten Buddy Bolden Bluesin terävän ja tehokkaasti jaksotetun kornettisoolon esittäjänä.
***
Vuodelta 1993 löytyy seuraava Lauri Karvosen raportti HS:ssa siitä, että toiminta jatkui:
New Orleans -jazz ei kuulu pelkästään museoon Uusia tulkintoja, ei pilkuntarkkaa kopiointia
Julkaistu: 28.5.1993 3:00
Vanhan Old Time Jazz Bandin hajottua osa jatkoi vanhalla nimellä, osa taas muodosti Reine Rimonin ja Alpo Collanuksen johdolla Hot Papas -yhtyeen.
Oman kertomansa mukaan Hot Papas soittaa 1990-luvun New Orleans -jazzia. Se merkitsee sitä, että vaikka ohjelmisto enimmäkseen koostuukin klassisista 1920-luvun sävellyksistä, niitä ei pyritä esittämään pilkuntarkasti, kanonisoituja levytyksiä kopioiden, vaan uudemmillekin tulkinnoille annetaan mahdollisuus.
Pysyäkseen ajan tasalla orkesteri käy pari kertaa New Orleansissa soittamassa ja kuuntelemassa palkallisia orkestereita.
Näiden retkien tulosta on yhteistyö trumpetisti Gregg Staffordin kanssa. Kolmekymppinen Stafford on nopeasti noussut kotikaupunkinsa musiikkieliittiin johtamalla The Young Tuxedo Brass Bandia sekä soittamalla George “Kid Sheik” Colarin orkesterissa, joka on toinen kuulun Preservation Hallin “virallisista” kokoonpanoista.
Staffordin laulava, levollisen kantava tyyli ei piilotellut Armstrong-vaikutteitaan ja miksi olisikaan, kun se istui niin erinomaisesti Hot Papasin kevyen hengittävään komppiin, joka aika harvoin joutui prässäämään hakkaavalla ja kouristuksenomaisella tavalla.
Staffordin oiva rytmitaju ilmeni vieläkin selvemmin hänen laulussaan, jossa oli luontaista svengiä ja irtonaisuutta. Runsas kuulijakatras osasi arvostaa kokemaansa.
***
Vuonna 1993 Classic Jazz Festivalin yhteydessä järjestettiin gospel-konsertti Temppeliaukion kirkossa. Helsingin Sanomien kriitikko Jukka Hauru oli paikalla ja osallistui keskusteluun omalla tiukalla kannanotollaan:
Dixie ja gospel vihittiin kaavamaisesti Traditionalistit käyttävät klassinen-sanaa väärin
Julkaistu: 14.11.1993 2:00
Monelta on voinut jäädä huomaamatta, että Helsingissä on viikonlopun aikana vietetty Classic Jazz Festivalia. Kyseessä ovat Classic Jazz ry:n pienimuotoiset talkoot eli pääkonsertti, kirkkokonsertti ja kolme Storyvillen jamia paikan normaalilla profiililla. Pääkonsertin tähti on sopraanosaksofonisti Bob Wilber.
Classic Jazz -porukan pesäpaikaksi ja ideologisen nousun tyyssijaksi muodostui viime vuosina suosituksi osoittautunut Happy Jazz Club Storyville. Klubin ohjelmapolitiikka on pitäytynyt nimensä mukaisesti happy jazzissa, eli traditionaalisessa tai vanhassa jazzissa.
Tyyliskaala kattaa vuosisatamme alkupuoliskon New Orleansista swingiin. Myös rhythm and blues mahtuu happy-väen svengikäsitykseen, mutta esimerkiksi bebop on jo liian fiksua.
Storyvillen rajoittuneisuus vahvistaa jazzin kronologista makukarttaa. Voidaan puhua vuosisadan alun mausta, 1950–60-lukujen mausta ja 1970–80-lukujen mausta. Tällä vuosikymmenelle maut sekoittuvat, mutta kantaryhmät hylkivät yhä toisiaan.
Ideologiseksi vanhajazzin harrastajien uusimman nousuyrityksen tekee systemaattinen puhe “classic jazzista”. Heillä on jopa lehti Classic Jazz News. Traditionalistit yrittävät näin arvovaltaistaa ja hienostaa jazzmakuaan kutsumalla sitä klassiseksi, ikään kuin esimerkiksi nimenomaan bebop ei olisi mitä suurimmassa määrin klassista jazzia.
Samalla logiikalla jouhikon ja pimpparaudan puolustajat voisivat puhua klassisesta kansanmusiikista ylevöittääkseen itsensä irti “moderneista” etnosuuntauksista.
“Classic jazzin” semanttinen silmänkääntötemppu ontuu pahasti myös siksi, että koko tyylilaji pyörii, tiettyjä swing-taitureita lukuun ottamatta, pitkälti kömpelöhköin amatöörivoimin.
Klassinen sana voidaan määritelmällisesti liittää vain jazzin mallikelpoisimpiin, parhaisiin, taitavimpiin ja yleisesti tunnustetuimpiin muotoihin, joihin ammattimaisuus muissakin taiteen lajeissa ankkuroituu.
Elämää kivempi harrastus
Bianca Morales on tunnetusti hyvä laulajatar, mutta tällä kertaa ämyreistä kuuluivat vain hänen kireät kurkkumaneerinsa.
Idea dixielandin ja gospelin yhdistämisestä veti hämmästyttävän runsaasti väkeä ehkä siksi, että paperilla se kuulostaa kiinnostavalta. Valitettavasti musiikillinen toteutus oli kaavamainen. Lähes jokaisessa rempseässä gospelkappaleessa oli pari kolme säkeistöä Riverside Messengersien tasapaksua svengikäsitystä.
Myös kuorolla oli puhtauteen, rytmiikkaan ja sointiin liittyviä ongelmia. Se oli varsin ymmärrettävää, koska gospelin laulu on mukava ja kannatettava harrastus.
Vanha jazz on ylimalkaan kiva harrastus ja mukavaa kuppilamusiikkia. Mutta kovin klassisia piirteitä ei tällä kertaa voinut havaita. Toisaalta amatöörimusiikkifestivaalinkin voisi hoitaa ammattimaisella ja innostavalla tasolla. Se edellyttäisi, että rajoittuneisuudesta ei yritettäisi tehdä hyvettä.
***
Vuoden kuluttua Lauri Karvonen osallistui keskusteluun myönteisemmällä näkemyksellään:
Uudistuvaa trad-jazzia
Julkaistu: 2.2.1994 2:00
Bourbon Street sijaitsee New Orleansissa, mutta Bourbon Street Brothers tuntuu viihtyvän Chicagossa.
Jazzin painopiste siirtyi Chicagoon 1920-luvulla, jolloin kaupungissa vaikuttivat, paitsi New Orleansista muuttaneet mustat ja valkoiset muusikot, myös paikallisessa Austin High Schoolissa opiskelleet nuoret muusikonalut, kuten Jimmy McPartland, Frank Teschemacher ja Bud Freeman.
Chicagolaiset eivät ehkä yltäneet samaan rentouteen kuin louisianalaiset veljensä, mutta olivat toisaalta edellä nuotinlukutaidossa ja kurinalaisuudessa. Kuuluisimpia koulukunnan kasvatteja olivat Benny Goodman ja Gene Krupa, jotka kuitenkin loivat varsinaisen uransa swingin parissa.
Loisteliain chicago-jazzin edustaja taitaa olla trumpetisti Muggsy Spanier.
Bourbon Street -veljeksille kaavailemani Chicago-leima syntyy lähinnä puhaltajien soittotavasta, ennen kaikkea Risto Salmen Freeman-tyyppisestä lämpimästä tenoripyörityksestä.
Toisaalta Salmi ja UMO:sta tuttu pasunisti Mikko Mustonen osaavat myös olla viehättävän piittaamattomia perinteistä. Salmen kirkkaassa sopranoinnissa ei ole häivääkään Bechetistä, eikä Mustosen sooloissa näy merkkejä kahlehtivista esikuvista.
Yhtyeellä on harvinainen mahdollisuus tuoda jotain uutta ja omintakeista trad-musiikin esitystapaan, kunhan vain orkesterin sisäinen kommunikaatio vielä hiukan vahvistuu.
***
Vuonna 1996 esiintyi Storyvillessä Kenny Ball, joka saatiin houkuteltua Suomeen Keith Hallin avustuksella.
Yksi kolmesta suuresta B:stä Helsingissä
Julkaistu: 7.9.1996 3:00
Parasta ei useinkaan löydy helposti. Erikoisharrastuksiin viehtyneet huomaavat muutaman erehdyksen jälkeen, että marketeista saatavat tuotteet eivät vastaa ekslusiivisia vaateita. Niin myös aloitteleva jazzinharrastaja joutuu usein lähestymään lopullista kohdettaan erilaisten “kopioiden” kautta ja “kopiosta” tyypillisin on valkoinen dixieland.
Pieni kyselykierros Storyvillen illassa osoitti, että yhden jos toisenkin helsinkiläisen ensimmäisiä kosketuksia jazziin on ollut juuri joltakuita lahjaksi saatu dixie-kiekko. Harri Aavaharjun ja Markku Niiniluodon kuusikymmenluvulle ulottuvissa muisteluissa kyseessä oli nimenomaan brittitrumpetisti Kenny Ballin levy. Itse kuuntelin joitakin vuosia aikaisemmin kornetisti Pete Dailyn soitantaa.
Dixieland edustaa kevennettyä ja viihteellistettyä, epäortodoksista näkemystä New Orleans -jazzista. Musiikkityyppi on elänyt hyvin myös Britaniassa, jossa ylitse muiden ovat olleet kolme kovaa B:tä. Chris Barber, Acker Bilk ja Kenny Ball. Meillä Kenny Ball -tuntemus lienee kuitenkin ollut melko vähäistä, vaikka mies kuusikymmenluvun alussa tehtaili peräti neljätoista hittiä Englannin Top 50 -listallekin. Muun muassa Midnight in Moscow, Samantha ja Sukiaki olivat trumpetistin menestyksiä.
Vuoden 1958 bändistä Ballin kanssa jäljellä on enää pasunisti John Bennett, mutta harmaantuneen herraseuran tuoreinkin jäsen, klarinetisti Andy Cooper, on ollut mukana jo kaksikymmentäyhdeksän vuotta. Tällainen lähtökohta oli omiaan antamaan yhtyeen soitolle varmuutta ja sellaista rutinoidun rentoa showmanshipia, jolla helposti voitetaan yleisön suosio.
Kun kukin soittaja osoittautui taitavaksi instrumentalistiksi ja jokunen varsin persoonalliseksikin soittajaksi – ennen kaikkea riemukkaan rehevästi soittanut basisti John Benson – niin kovin hapanta naamaa ei voinutkaan näyttää, vaikka korniksi galopiksi muutettu Rhapsydy in Blue epäilemättä menikin Mikki Hiiri -musiikin puolelle.
***
Samana vuonna Insinööri Karvonen raportoi Classic Jazz Festivalista:
New Orleansia gospel-tyyliin
Julkaistu: 9.11.1996 2:00
Viidennet klassisen jazzin festivaalit käynnistyivät tänä vuonna ikäänkuin osana valtakunnallisia jazzpäiviä. Storyville Brass Bandin tiistaisesta paraatista alkanut festivaali esitteli ulkomaisena vieraanaan kitaristi Steve Blailockin New Orleans Bandin ja laulajatar Tricia Bouttén.
Suomessa on 90-luvulla vieraillut kolme New Orleansin merkittävimmiksi mainittua vokalistia: Lillian Boutté, Topsy Chapman ja Thais Clark.
Tätinsä Lilianin tavoin myös Tricialla perinteen vaikutus on vahva gospel-kuoroineen. Tricia ehti myös opiskella pasuunan-, viulun- ja pianonsoittoa. Nyt hän on aloittanut tuottaja Alain Toussaintin alaisena studiovokalistin työt New Orleansissa.
Gospel osoittautui Storyvillenkin tungoksessa Bouttén vahvimmaksi alueeksi. Jazzstandardien tulkinta jäi selvästi epävarmemmaksi ja pinnallisemmaksi. Laulajalla oli äänivaroja lataukselliseen vyörytykseen ja virrenveisaajan kärsivällisyyttä purkaa tasaisen varmasti tuntojaan.
Jazz- ja bluestaustainen kitaristi Steve Blailock johti orkesteriaan energisesti ja oli kitarasooloineen varsin näkyvä muutenkin. Blailock jätti silti itsestään verrattain värittömän, herkästi klisheemäisiin fraaseihin turvautuvan kuvan. Hänellä oli kyllä silmää sille, miten yleisö tempaistaan mukaan.
Yhtyeen anti olisi jäänyt varsin keskinkertaiseksi ilman sen loistavaa trumpetistia, Dwayne Burnsia. Hän osasi käyttää torveaan kertovaan ja juonta eteenpäin vievään tyyliin. Louis Armstrongin ja Henry Red Allenin henki näyttää elävän komeasti nuoremmassakin polvessa.
***
Viisi vuotta tuli täyteen ja Lauri Karvonen oli jälleen paikalla:
Viisi vuotta täyttyi Storyvillessä jammaillen
Madeleine Eastman ja Tricia Boutte sekä yllätysnimet kruunasivat illan
Julkaistu: 29.1.1998 2:00
Ravintola Storyville täytti tiistaina viisi vuotta. Se on pitkä ikä helsinkiläiselle jazzpaikalle, kun muistamme kuinka moni yritys – viimeksi onneton Cotton Club – on näyttävien alkufanfaarien jälkeen vähin äänin kuihtunut.
Storyvillen on ilmeisesti pelastanut sen todella jazzklubimainen, viihtyisä sisustus, erinomainen henkilökunta sekä tietenkin onnistunut musiikkipolitiikka.
Jokseenkin kokonaan dixielandin ja swingin varaan rakennettu ohjelmisto on purrut hyvin etenkin keski-ikää lähestyvään kuulijakuntaan, mutta yleisön joukossa on ollut yllättävän paljon myös nuorisoa.
Suomalaisbänditkään eivät näköjään ole onnistuneet soittamaan puhki ohjelmistoaan, vaikka esimerkiksi aloitusvuosi 1993 sujui miltei yksinomaan viiden, kuuden kotimaisen orkesterin voimin.
Joka neljäs bändi on ollut ulkomainen. Ravintoloitsija Jorma Railonkoski kertoo, että viime vuonna yhtyeitä oli jo kahdeksankymmentä, vähintään joka neljäs niistä ulkomainen.
Viiden vuoden aikana korokkeelle kavunneista kokoonpanoista maineikkaimpia ovat olleet Dutch Swing College Band, Kenny Ball and His Jazzmen sekä Sammy Remingtonin yhtye.
Mahtavimmat aplodit on kuitenkin saanut Gilbert Leroux Washboard Bandin boogie woogie -pianisti Fabrice Eulry, toisaalta yleisön suuria suosikkeja ovat olleet myös jotkut kotimaiset kokoonpanot, kuten Reine Rimonin ja Antti Sarpilan bändit.
Storyvillen muutaman päivän kestäneet viisivuotisjuhlat huipentuivat syntymäpäivän juhlajameihin yllätysvieraineen.
Heistä vaikuttavimpia olivat taidoissaan jatkuvasti edistynyt Madeleine Eastman sekä kotimaisen Riverside Rascals -yhtyeen laulusolisti Tricia Boutte.
ELEGANTTI EASTMAN, räväkämpi Boutte
Eastman briljeerasi elegantilla nyansoinnillaan, sujuvilla scat-osuuksillaan sekä kihelmöivillä ajoituksillaan.
Rehevämmän tyylin Tricia Boutte väläytti hyviä gospel-taitojaan ja näytti, miten Blue Moon kulkee reggaena. Siinä ohessa myös melkoinen liuta muusikoita käväisi onnistuneesti perustelemassa ammatin/harrastuksenvalintaansa: Matti Oiling, Petri Puolikainen, Risto Salmi, Gimer, Harri Aavaharju, Joel Terry, Neil Berryman . . .
***
Onneksi oli siis omat julkaisut Classic Jazz News ja Happy Hour News, joiden levikki kasvoi 25.000 Myös 20.000 levikkiin yltänyt Jazzrytmit kertoi paljon Storyvillen tapahtumista. Niiden sivuille jäi talteen tietoja keikoista ja niiden tekijöistä.
***
