Tavatessamme Gerald Claytonin muutamia vuosia sitten hän oli rastatukkainen, villiltä vaikuttava koulupoika, joka soitti pianoa kuin rasvattu. Kyseessä oli New Yorkissa pidetty jazzopetuksen konferenssi. Nyt 4.3. Savoy JAZZfestin yhtenä tähtenä hänen rastansa olivat kadonneet, kertyneet vuodet ja kokemukset näkyivät kasvoilla ja olemus oli vakava.
Uutisia seuratessamme olemme todenneet, ettei elämä USA:n suurkaupungeissa ole helppoa, ei ainakaan mustalle nuorisolle. Chicagon on vallannut rikollisuus ja New York sekä Los Angeles kamppailevat samoissa ongelmissa. Pandemia ja sen seurauksena syntynyt yleinen näköalattomuus ja elintason lasku ovat saaneet mustan väestön takajalalle. Kurittomuus on kasvanut eikä sääntöjä noudateta. Nuoret miehet joutuvat jatkuvasti konflikteihin virkavallan kanssa. Väkivaltaiset videot heidän pidätyksistään ja kuolemistaan ovat johtaneet laajoihin mielenosoituksiin. Jälleen kerran on Atlantin takana korostunut valkoisten ylivalta.
Näistä viimeaikaisista rotuyhteenotoista lienee Gerald Clayton saanut idean sävellykseensä White Cities, A Musical Tribute to Charles White, joka kahmi juuri kuusi Grammy-ehdokkuutta. Koska hän oli viehtynyt taidemaalari ja aktivisti Charles Whiteen ja erityisesti tämän v. 1939 Howardin yliopistoon luomaan muraaliin Five Great American Negroes, hän oivalsi yhdistää kaksi mustan rodun kohtalon kysymystä samaan sävellykseen, rotusorron ja toisaalta sen sankarillisen kamppailun. Muraalissa kuvatuille viidelle sankarille Clayton sävelsi kullekin oman osuutensa, jotka integroituvat samalla aikakautemme synkkyyttä ja päämäärättömyyttä ilmentäviin melodisiin ja harmonisiin teemoihin.
Teosta tulkitsemaan Savoyhin oli saapunut viisi myssypäistä miestä: vibrafonisti Joel Ross, trumpetisti Marquis Hill, saksofonisti Logan Richardson ja kitaristi Jeff Parker. Säveltäjä itse soitti flyygeliä, urkuja ja sähköpianoa.
Konsertti alkoi. Surumielinen kirkkomusiikkia muistuttava, hiljainen tumma massa täytti salin. Sävellyksen alkuosa oli rakennettu Q & A -tyyliin: puhaltimet esittivät kysymyksen ja taustabändi vastasi. Joel Rossin pitkät vibrafonisoolot osoittivat kapuloiden pysyvän käsissä nopeissakin sävelkuluissa, tekniikka oli hallussa. Jossain vaiheessa Hammond urut Leslie-bokseineen tulivat mukaan ja loivat vahvan, välillä läpitunkevan pohjan sooloille.
Apea, masentunut meno jatkui jatkumistaan yleisön kuunnellessa hiiren hiljaa. Viidennen osan paikkeilla yllätti ’hand clap’ ja rytmiä paransi Rossin siirtyminen rumpaliksi. Sitten huomio kiintyi puhaltimiin, jotka soittivat pitkän pätkän ilman minkäänlaista säestystä. Hiljainen ja suhiseva trumpetti soi hyvin yhteen suoran alttosaksofonin kanssa. Hyvää sointiväriä voi selittää juuri se, että suora altto on rakenteestaan johtuen hiljaisempi kuin normaali käyrä versio ja soundiltaan kapea-alaisempi.
Seurasi vielä vaimea pianon rubatosoolo, jonka aikana kuulimme puhetta takanamme. ”Huono valinta festareille, rahat takaisin!” Kommentin ymmärtää hyvin. Synkät äänikulut ja jazzille ominaisen rytmin puute ovat vaikeaa kuunneltavaa. Tämäntyyppinen jazz ei ole rytmimusiikin ystävien suosiossa.
Konsertti lähti etenemään reippaammissa tunnelmissa, kun loppua kohti mentiin. Mukaan tuli positiivista toivoa ja hieman ilokin pilkahteli. Tunnelma koheni myös yleisön joukossa ja kun loppu koitti, alkoivat riehakkaat aplodit. Konsertin hieno ja tunnepitoinen kokonaisuus oli selvästi vaikuttanut kuulijoihin. Encorena oli Parkerin Au Privave, joka oli vastakohta kuullulle ja osoitti, että kyllä me diggarit kaipaamme jazziin myös rytmiä ja tempoa. Bird Lives!
Monille White Cities oli uudenlainen kokemus, mutta tämän tyyppistä musiikkia olemme kuulleet Suomessa aikaisemminkin. Kokonpanossa soittanut kitaristi Parker toi New Breed-ryhmänsä G-livelabiin kolme vuotta sitten. (ks. arviomme Jazzrytmeissä) Nyt puhaltimet ja vibrafoni kuitenkin muuttivat soundin luonnetta ratkaisevasti. Itse asiassa jo v.1968 ilmestynyt Gary Burtonin LP A Genuine Tong Funeral edusti tätä suuntaa. Kyseinen äänite herätti aikoinaan paljon huomiota ja hankin sen myös omaan kokoelmaani. (Heikin kommentti)
Myöskään 2020-luvun tapahtumat eivät ole ensimmäinen kerta rotujen välisestä kärjistymisestä ja sen seurauksena syntyneistä taidevirtauksista. Muutin v.1964 Manhattanille opiskelemaan ja muutama vuosi myöhemmin kotimatkalla yliopistoltani koin kauhuelämyksen bussin pysähdyttyä 125 kadulla Harlemissa. Se roihusi liekeissä kauppojen palaessa mustien ja poliisin välisissä yhteenotoissa. (Eilan kommentti)
Samoihin aikoihin syntynyt Mustat pantterit-järjestö lähti ajamaan mustien oikeuksia ja heidän ideologiansa ns. Black is Beautiful -aate puolestaan rohkaisi taiteilijoiden itsetuntoa, joka heijastui ajan taiteisiin ja musiikkiin. Syntyi avangardejazz ja siitä myöhemmin free. Sen tunnetuimpia edustajia olivat Ornette Coleman, Archie Shepp, Cecil Taylor, Sun Ra sekä Aylerin veljekset Albert ja Don. Siinä ilmenivät sorretun rodun raivo ja vimma. 2000- luvun musiikissa on hieman alakuloinen sävy. Mustien asema ei näytä kohenevan, valitettavasti.
Kiitämme Kaisa Mäensivua onnistuneen festivaaliohjelman kokoamisesta. Useita tyylejä edustavasta ohjelmistosta riitti iloa jokaiselle jazzin ystävälle. Kaisa on meille New Yorkissa asuvana alan toimijana ja muusikkona suorastaan taivaan lahja!
