Näin totesi Rui Rocha lauantaina 27.4. Petiscaria-ravintolassa järjestetyssä fado-illassa. Viime joulukuun alussa järjestetty parin illan konserttirupeama sai jatkoa ja kuulemma seuraavaa tapahtumaa jo mietitään ensi syksyksi kertoi illan isäntä Pekka Mesimäki.
Hietalahden kauppahallin päädyssä olevassa kaksikerroksisessa puolipyöreässä, korkeassa tilassa on mukava akustiikka, joka sallii esiintymisen ilman sähköistä äänentoistoa. Tilaa käytti erinomaisella tavalla laulajatar Sandra Camilo, joka liikkui molemmissa kerroksia ja ympäri salia niin, että yleisö pääsi nauttimaan tasapuolisesti hänen esityksestään.
Fadoa säestää perinteellisesti kaksi muusikkoa. Säestyskitaraa kutsutaan nimellä viola, kun taas portugalilaista kaksitoistakielistä kutsutaan kitaraksi tai tarkkaan ottaen portugalilaiseksi kitaraksi, jota soitti Tiago Manuel Brás Lopes.
Fado tuntuu vetoavan suomalaisiin, onhan konsertteja ollut säännöllisesti myös vaikkapa Savoy-teatterissa. Nytkin paikalla on molempina iltoina vajaa sata kuulijaa, joista suurin osa nautti musiikin lisäksi erinomaisen kolmen ruokalajin illallisen asiaan kuuluvine ruokajuomineen. – Viinit ovat meidän omaa tuontia. On sääli, että niitä ei voida myydä suoraan asiakkaille, kertoi Pekka.
Fadon perussävy on surumielisyys. Itketään menetetyn rakkauden perään. Rakas voi ihmisen lisäksi olla vaikkapa hevonen tai vene. Portugalilaisessa härkätaistelussa ei härkää tapeta tai vahingoiteta, mutta taisteluun osallistuvalle hevoselle voi käydä huonosti ja Ruin laulama surullinen fado kertoikin rakkaan ratsun päätymisestä makkaratehtaalle.
Ainutlaatuista? Niin on moni muukin musiikki. Ajatus tuli mieleen kun tieto suuren suomalaisen tunteiden tulkin, Reijo Taipaleen, poismenosta tuli julkisuuteen viikonvaihteessa. Kyllä Reijonkin lauluissa oli tunne vahvasti mukana.
