Imatralla näyttää olevan hätä. Mammutiksi paisuneet festarit ovat kokemassa mammuttien kohtaloa. Etelä-Saimaan ylänurkassa (17.10.) pohdiskellaan profiilin muuttamista alkuperäisestä. Kannattaisi pohtia muuttamista alkuperäiseksi.
Hyvä ystäväni Hannu Sopanen kertoi syntyhistoriasta, että ensin olivat kurssit, sitten kilpailut ja sitten vasta oheistapahtumat.
Aloitin ekassa bigbändissäni yli viisikymmentä vuotta sitten. Yhtä bigbandiä olin perustamassa. Olen tehnyt kymmeniä bigbandsovituksia ja vetänyt neljän torven jazzbandia 36 vuotta. Esiintymisiä Imatran katulavan ilmaiskonserteissa on kertynyt puolenkymmentä.
Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin.
Soittopalkaksi(!) saamillani vapaalipuilla kävin pari kertaa festivaaliteltassa, kunnes huomasin, että siellä ei ollut minulle mitään tarjottavaa. Parhailla paikoilla istuivat mässäilemässä ja metelöimässä sponsorien kustantamat mistään mitään ymmärtämättömät VIP:it. Asianharrastajat kiertelivät teltan liepeillä kulkukoirien tavoin. Miksi ei siis mitään minulle, joka olen aiheelle elämäni omistanut?
Suomessa on luisuttu tilanteeseen, jossa yhtä festivaalia enää erota toisesta. Kaikkien festareiden pääsisällöksi ovat tulleet jarisillanpäät ja lauravoutilaiset. Tämän kustantamiseen arvattavasti tarvitaan paljon rahaa. Sitähän saa, kun houkuttelee paljon yleisöä. Ja yleisöähän tulee, jos on jarisillanpäitä ja lauravoutilaisia. Mutta mitä tekemistä tällä kilpavarustelulla on bigbandmusiikin kanssa?
Kun IBBF nyt hakee suuntaa, pitäisi todellakin muuttaa profiilia. Palata juurille ja tehdä tapahtumasta bigbändharrastajien, soittajien ja sovittajien kohtaaminen. Pääosassa tulisi olla itse musiikki, opetus, workshopit, osallistuminen ja yhdessäolo, ei raha. Olkoon sitten vaikka osana jotain ylänurkkatoimittajan ideoimaa epämääräistä rytmimusiikkitapahtumaa, mutta ajallisesti tiivistettynä ja ohjelmallisesti muusta mössöstä erotettuna.
Niilo Isomäki
Lappeenranta