Yhdeksänkymmenluvun alussa jazzelämä oli varsin synkkää, Groovy oli kuollut ja kuopattu, keikkoja oli tarjolla varsin vähän ja viitisen klassisen jazzin orkesteria kitkutteli harjoituskämpillään miettien, että olisihan sitä kiva soittaa elävälle yleisöllekin joskus. Aikakirjoista ei löydy koollekutsujaa, mutta eräänä alkukevään iltana vuonna 1990 jossakin Helsingin ravintolassa kokoontui ryhmä muusikoita.
Läsnä olivat Antti Sarpila edustaen omaa bändiään, Pekka Mesimäki DDT:stä, Pekka Iiramo PCB:stä, Jukka Järvelä Hot Papas´eista, Jouko Keskimäki OTJB:stä, Ilkka Virto PCB:stä ja Harri Aavaharju Riverboat Jazzband´ista. Vilkasta keskustelua käytiin, muutama oluttuopponen kumottiin ja illan päätteeksi oli syntynyt selkeä ajatus yhdistyksen perustamisesta. Yhdistyksen toimintatavoitteiksi kiteytyi orkestereiden välisen yhteistyön tiivistäminen, jazzmusiikin tunnettavuuden lisääminen, koulutus ja tietysti esiintymismahdollisuuksien löytäminen.
Välittömästi ryhdyttiinkin sanoista tekoihin. Savoy-teatterista varattiin ilta syksyksi ja kaupungilla kierteli etsintäpartioita kartoittaen mahdollisuutta löytää uusi esiintymispaikka jazzbändeille. Uskoa parempaan tulevaisuuteen loivat aikaisemmat Savoy-teatterin konsertit, jotka saivat hyvän vastaanoton ja Helsingin Sanomien Lauri Karvonen kirjoitti mm. seuraavasti:
Perinteinen jazz vetoaa Pasunistit vahvoja trad-orkesterien illassa, Julkaistu: 22.11.1990, HS
Kun muuten ei tuntunut tapahtuvan mitään, panivat kärkipään trad-orkesterimme toimeksi: konsertti pystyyn ja tehokas lipunmyynti käyntiin. Tuloksena oli tupa lähes täynnä yleisöä, mikä pani jo innokkaimmat suunnittelemaan tapahtumalle jatkoa, jopa jonkinlaista traditionaalisen jazzin minifestivaalia.
Ennenkin on huomattu, että perinteinen jazz on otollista esitettävää. Sen tunnevoimaisuus ja välittömyys vetoaa sellaiseenkin väestönosaan, jota jazz muuten ei liiemmälti viehätä. Toisaalta jazzin tuntijaksikaan ei tulla tutustumatta sen historialliseen perustaan. Monista nykyjazzinkin ilmentymistä on vedettävissä enemmän tai vähemmän suora yhteys vaikkapa King Oliverin tai Jelly Roll Mortonin musiikkiin.
Polaris Celebration Bandin (PCB) vahvoina valtteina olivat tällä kertaa eniten soolotilaa saanut räväkkä pasunisti Ilkka Virto sekä vivahteikkaasti ja notkean rytmisesti kaunisäänistä flyygelitorveaan käsitellyt Aaro Louhi. Luottosolisti, Pekka Iiramo, pysytteli nyt syrjemmällä väläyttäen kuitenkin jalosti soinutta sopraanoaan teoksessa As Long As I Live.
Pasunistien panos korostui, kun yllätyssolistiksi kutsuttiin Campbell Burnup, pitkään Australiassa asunut skotti, joka nykyään vaikuttaa Lontoossa. Taitavasti nyansoivana, levollisen kantavasti soittavana muusikkona ja kelvollisena laulajanakin Campbell toi aina lavalle ilmaantuessaan lisää puhtia esityksiin innoittaen meikäläisetkin muusikot yrittämään parastaan.
Jonkinlainen “pankin räjäyttäjä” tässä suhteessa oli Lassus Trombone, rivakasti esitetty rennon rytmikäs esitys, missä kohokohtana oli juuri Campbellin ja Virton mainio yhteistyö.
Reiné Rimon & Her Hot Papas on tyylillisesti paljon uskollisempi New Orleansille kuin PCB. Nimenomaan Alpo Collanuksen perinnetietoinen rumpalointi antaa yhtyeelle sen jämäkästi rullaavan levollisen pohjan, mille on hyvä rakentaa.
Edesmenneen Old Time Jazz Bandin linjaa jatkavassa septetissä on joitakin kyvykkäitä solisteja, ennen kaikkea trumpetisti Harri Aavaharju ja klarinetisti Hannu Pulkkinen, mutta kuten nimestäkin voi päätellä, entistä enemmän painoa on pantu Reiné Rimonin laululle.
Äänenlaatunsa, oivan fraseerauskykynsä ja kieltämättä myös hehkeän ulkoisen olemuksensa ansiosta hän olikin oiva tulkki etenkin sellaisissa juurevissa blues-numeroissa kuin New Orleans Hop Scop Blues tai vähintääkin kaksimieliseltä vaikuttaneessa You Have The Right Key but The Wrong Keyhole.
Konsertti päättyi komeasti molempien orkestereiden yhteissoitantana esitettyihin kolmeen numeroon, joista viimeiseen (Ice Cream)napattiin vielä mukaan brittirumpali Keith Hall, joka pitkässä soolossaan osoittikin oivia show-miehen otteita.
Campbell Burnap oli brittiläinen pasunisti, johon oli tutustuttu Kaamosjazz -festivaaleilla, jonne hänet oli kutsunut Kauko Launonen. Campbellista tuli merkittävä kontakti kun myöhemmin luotiin kontakteja brittililäiseen trad jazz -sceneen. Keith Hall esiintyi ns. extra-rumpalina konsertin viimeisessä numerossa. Tuomas Kalliala ja Matti Konttinen olivat soittaneet juuri Englannista Suomeen muuttaneen rumpalin kanssa joissakin jameissa ja kehuivat häntä. Keithin esittämän rumpusoolon maine kiiri muusikkopiireissä ja varsin nopeasti Keith lunasti paikkansa rumpaleiden kärkikaartissa ja alkoi saada keikkakutsuja.
Seuraavana vuonna jatkettiin samoissa merkeissä ja jälleen paikalla oli saapunut Lauri Karvonen. Konsertin yhteydessä jaettiin ensimmäisen kerran Louis Armstrong -palkinto “Klassisen jazzin eteen tehdystä työstä Suomessa”. Kunniakirjan sai trumpetisti Jan Lindén, tuttu mies jo 1940-luvun lopulta, jolloin hän soitti mm. Stig Wennströmin yhtyeessä. Sittemmin Lindén on johtanut omia orkestereitaan ja pannut niissä paljon painoa myös nuorten muusikoiden kouluttamiseen.
Jussi Raittinen ja Bianca Morales toivat eloa ja laatua dixieland-iltaan Julkaistu: 20.11.1991, HS
Perinteinen jazz on myötätuulessa. Vastaperustettu Helsinki Trad Jazz Festival Society järjesti viimesyksyisen kokeilun innostamana toistamiseen traditionaalisen jazzin konsertin ja sali vaikutti loppuunmyydyltä. Menestyksestä innostuneena yhdistys aikoo tulevaisuudessa rakentaa kokonaisen viikonlopun kollektiivisen jazzin varaan.
Kuten viimeksi, ilta sujui kahden orkesterin merkeissä. Toinen oli vanha tuttu Polaris Celebration Band (PCB), toinen taas vasta hahmottumassa oleva Riverboat Jazz Band, jonka voimahahmona on Old Time Jazz Bandistä ja Hot Papas -yhtyeestä tuttu trumpetisti Harri Aavaharju.
Riverboat Jazz Bandin keskeneräisyys kuului lipsahduksina siellä ja täällä, mutta toisaalta sillä oli intoa ja yritystä ja niiden myötä vetokykyä enemmän kuin maltillisemmalla PCB:llä. Jäntevän lennokkaasta otteestaan Riverboat saa kiittää ennen kaikkea lainaksi saamaansa brittirumpalia Keith Hallia, jonka älykkäät oivallukset olivat yksilötasolla illan parasta antia.
Toki muutkin onnistuivat ajoittain hyvin tunnelmanrakentelussaan. Pasunisti Matti Iiramon ja trumpetisti Harri Aavaharjun growl-intro teokseen Summertime oli harvinaisen nautittava, samoin klarinetisti Hannu Pulkkisen muutamat glissandoväläytykset erottuivat.
PCB:n etuna oli lähinnä yhtenäisyys, riemastuttavimpana yksityiskohtana jäi mieleen Pekka Iiramon huolellisesti rakennettu, ehyt New Orleans -perinteen mukainen klarinettisoolo Tiger Rag-kappaleessa, vaikka se sinänsä ei raisun teoksen luonnetta vastannutkaan.
Jussi Raittinen PCB:n ja Bianca Morales RJB:n laulusolistina toivat konserttiin sitä kaivattua eloa ja laatua.
Raittinen tyylitteli näyttävästi etenkin tutussa “Do You Know What It Means . . . “, kun taas Bianca Moralesin mestarillisin tuokio liittyi Summertimeen, jossa ihasteltavina olivat laulajan laaja ääniala ja taitava tekniikka sujuvaa scat-osuutta myöten.
Orkesterit kokoontuivat säännöllisesti ja ohjelmistoa hiottiin. Keikkamahdollisuuksia oli tarjolla vähän. Firmajuhlia, merkkipäiviä, jokunen festivaali jne. Tärkeintä oli soittaa ja esiintymiset olivat kuin kirsikka kakun päällä. 80-luvun juhlat oli juhlittu ja lama painoi päälle ja se tietysti näkyi myös keikkatilanteessa. Uskoa musiikin voimaan löytyi ja olihan 30-luvun lamastakin selvitty.
Tammikuun aikana julkaistavan artikkelisarjan mukana muistellaan hienoa kappaletta helsinkiläisen jazzin historiaa milleniumin kahden puolen.
