The Shape of Jazz To Come. Levy-yhtiö antoi Ornette Colemanin klassikkoalbumille vuonna 1959 nimen, jota voi pitää uhmakkaana jazzmusiikin tulevaa suuntaa koskevana statementina. Uutta oli vahvasti ilmassa, mutta hyvin pian kävi selväksi, että Colemanin edustamasta free jazzista ei ollut jazzin valtavirraksi, vaikka jalansijasta oli tuleva aika ajoin hyvinkin vahva.
Postmodernissa maailmassa musiikista on tullut leimallisesti tradition ja innovaation kesken käytävää kädenvääntöä ja vaikutteiden molempiin suuntiin tapahtuvaa vaihtoa – myös jazzissa. Aineksia kierrätetään, lainataan muista musiikin lajeista ja yhdistellään uudenlaisiksi keitoksiksi. Mitään varsinaisesti mullistavaa ei ole pitkään aikaan kuitenkaan noussut ilmoille. Mahtaako enää noustakaan.
Kenties siksi uusia nimiä ja omaa musiikkia on markkinoitava määreillä, joiden elimellinen yhteys musiikkiin tahtoo jäädä hämäräksi. Tästä oli merkkejä myös Pori Jazzissa tänä vuonna. Kuultiin paljon tiukkaa musiikkia, mutta myös melkoisesti löysää puhetta.
Ehkä olisi hyvä palauttaa mieleen Ludwig Wittgensteinin kiteytys: “Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.”
Otetaan esimerkiksi James Brandon Lewisin mainio kvintetti. Yhtye kutsuu uutta projektiaan nimellä Unruly Manifesto. Kyse on siis jonkinlaisesta kurittomuuden manifestista.
Mitä se tässä yhteydessä tarkoittaa? Sitäkö, että volyymiä nostettiin reippaasti Lokkilavan edellisen kokoonpanoon verrattuna? Vai sitä, että Shahzad Ismailyn vahvasti jyräävä bassolinja toi mieleen garage punkin ja vaikkapa voimiensa huipulla olleen Rage Against the Machinen anarkismin?
James Brandon Lewisin mukaan projekti on Charlie Hadenin ja Ornette Colemanin perinnön lisäksi omistettu surrealismille. Viittaako se kenties yritykseen pukea tiedostamaton musiikin muotoon, yritykseen tavoittaa todellisuus, joka on jotain todellisempaa kuin arkitodellisuutemme?
Onko noista kysymyksistä apua, kun heittäytyy musiikin vietäväksi? Itselleni niistä ei ole, jollekin toiselle kenties voikin olla.
Hieman samankaltaisia ajatuksia synnyttää Aki Rissasen uusi Hyperreal-projekti. Ollaan mitä ilmeisimmin postmodernin semantiikan ja konstruoidun musiikillisen kielen aallonpituuksilla etsimässä jonkinlaista digiajan turbotodellisuutta. Suuntaa on kaiketi kohti tutkimattomia maaperiä, mutta jääkö matka puolitiehen? Melodiset fragmentit ovat aika ajoin kuin rockmusiikin kitarariffejä, välillä soundit vievät vahvasti Miles Davisin fuusiovuosien suuntaan.
Rissasella oli Lokkilavalla flyygelin lisäksi käytössään ainakin neljä muuta koskettimistoa, joita runsas elektroniikka vielä tuki. Niillä syntyi tarvittaessa monikerroksisia sävelmattoja bassokulkuineen. Kaiken lisäksi Verneri Pohjolan trumpetti kuulosti sekin hetkittäin kosketinsoittimelta, välillä taas sumusireeniltä. Parhaimmillaan vaikuttava esitys. Mutta hyperrealismia?
Vielä yksi esimerkki. Eteläafrikkalainen Nduduzo Makhathini yhtyeineen nojaa musiikissaan vahvasti musiikin afrikkalaisiin juuriin. Zulu-juurien vaikutus kuului etenkin kompin vahvassa polyrytmiikassa ja Makhathinin laulussa. Tämä ”africana” olisi itselleni riittänyt aivan mainiosti ilman ympäripyöreää retoriikkaa. Nyt pianisti puhui musiikistaan eräänlaisena rukouksena, parantavana tienä uudenlaiseen ihmisyyteen. Itselleni tuollaisista johdatteluista tahtoo kasvaa sumuverho korvieni, aivojeni ja musiikin väliin.
Perustavan laatuinen kysymys kuuluukin: onko meidän tarpeen tuntea esimerkiksi säveltäjän intentio? Oma vastaukseni on päättäväinen EI, kiitos aikoinaan saamani kirjallisuudentutkijan koulutuksen. Antaa musiikin puhua puolestaan.
