1. Kysymysmerkki otsikossa on tärkeä, koska kysyn asiaani vilpittömän tietämättömänä. Minä kun en ymmärrä musiikkien tekniikasta, sommittelusta ja taituruudesta mitään. En siis osaa sanoa, miksi jokin, tässä siis Cecil Taylor, on hyvää tai ei ole; miksi jotkin ratkaisut teoksessa ovat parempia kuin jotkut toiset. Jos sanon että jokin kuulostaa hyvältä, nastalta tai taitavalta, ei minulla ole siihen yhtään teknistä perustetta. (Sen kyllä kuulen, että Paco de Lucia on parempi flamencokitaristi kuin Andy McCoy, mutta se ei vielä todista minusta paljoa.)
2. Cecil Taylor alkoi kuulostaa todella hyvältä ajaessani aamuseitsemältä Kokkolasta Seinäjoelle. Auton soittimessa soi ties monettako kertaa Anttilan halpakorista ostettu kokoelma Crossing. Kai auton tarjoama valmis liike sitten auttoi Taylorin anarkistisen kaaoksen suturoinnissa ja omaksumisessa sekä aamupimeä tunnelma, mutta kuulosti paremmalta kuin ikinä…
Mutta vaikka pidin, en oikein tiennyt, miksi. Mielessäni pyöri koko ajan ulkomusiikillisia ajatuksia: “Ihan ku Taylor jättäis soittoonsa häiritteviä, ahistavia ja kauheen ärsyttäviä aukkoja… Lacanilla ois ollu tästä varmana jotain sanottavaa.” Jotensakin näin mietin. Ja sitten taas koin nautittavaa melkein freskomaisen umpitiivistä kaaosta, joka tuntui väkivaltaisesti peittävän alleen tylyn, liian aineelliselta olemiselta maistuvan reaalisen. Näin oli erityisesti silloin, kun mukana oli muitakin muusikkoja; Taylorin yksin soittaessa reaalisen tympeys tuntui koko ajan vievän minussa voiton Taylorin hyvästä yrityksestä huolimatta – tai sitten juuri siksi. (Paljon myöhemmin kuunnellessani loistavaa Looking aheadia! tämä nautinnon ja kummallisen outouden tunne vahvistui mutta niin, että nautinto käväisi enemmän voiton puolella.)
Kun en ymmärrä musiikin tekniikkaa, juuri Cecil Taylor on minulle se muusikko, joka pistää ajattelemaan kuulemaansa ikään kuin outona kummallisena oliona josta ei tunnu saavan mielekästä otetta, mutta jota aina vaan pitää kuunnella ja tunnustella erilaisten ajatusvälineiden avulla, meni sitten syteen tai saveen. Taylor aiheuttaa minulle ehkä juuri tietämättömyydestäni johtuvan musiikillisen alemmuuteni vuoksi riippuvuutta: Tayloriin on aina palattava ja hänet on yllätettävä kuin varkain…yllättääkseen tuolloin juuri oman ymmärryksensä ja elämyksensä rajat.
3. John Dewey kirjoittaa teoksessaan Taide kokemuksena:
“Sanomme yksittäistä ajattelukokemusta jonkin johtopäätöksen saavuttamiseksi tai tekemiseksi. (—) Itse asiassa ajattelukokemuksessa premissit nousevat esiin vasta johtopäätösten selvittyä. Jokin kokemus, kun vaikkapa katsellaan myrskyn äityvän hurjimmilleen ja asteittain laantuvan, on sisältönsä jatkuvan liikkeen kokemista. Kuten myrskyävässä valtameressä, on kokemuksessakin aaltojen sarjoja: juolahdusten tyrskyt iskevät yhteen ja hajoavat törmäyksessä tai kantautuvat kenties yhtenä aaltona eteenpäin. Jos ne saavuttavatkin jonkin päätepisteen, johtuu se ennakointien ja kasautumisten liikkeestä, jonka on ajan myötä lopulta määrä päättyä. Johtopäätös ei olekaan mikään erillinen ja itsenäinen olio, vaan jonkin liikkeen täyttymys. (—) Taiteiden aines koostuu havaituista ominaisuuksista. Mutta kokemusaines, jolla on älyllinen päätepisteensä, koostuu merkeistä tai symboleista, joilla ei ole omaa luontaista ominaislaatuaan: ne edustavat seikkoja, jotka saatetaan kokea jossakin toisessa kokemuksessa laadullisesti.” (s. 52-53)
Käsitetaide lienee se “lajityyppi”, jossa tätä ainesten liikettä, viivettä ja edelle ehättämistä on dekonstruotu ja elävöitetty väsymättömimmin. Musiikkia taas on usein väitetty taiteeksi, joka on kokemuksellisesti välittömintä. Cecil Taylor on muusikko, joka ainakin itselleni sekoittaa taas tämän sopan kokonaan. Tekee välittömimmästä käsitteellisintä. Taylor on kuin tuo Deweyn kuvaama kokemuksen myrsky, mutta ilman minkäänlaista päätepistettä tai johtopäätöstä. Mutta koska se on selkeästi tietoisen ihmisen rakentamaa “huonoa säätä”, se pakottaa pysymään johtopäätösten kysymisessä, kysymään tuota “toista laadullista kokemusta” sitkeästi ja loputtomasti: Miksi tämä kaikki on tehty ja mihin tällä pyritään ja miten sinne ehkä jo huomaamattani päästiin? Siinä taylor-pakkomielteeni ydin.
Ehkä Taylorin musiikki tulee aina jättämään esteettisen elämykseni ajattelua vajaammaksi. Taideteoksen motiiveja kun on edes uskottava ymmärtävänsä, jotta siitä tulisi minkäänlaista jäsentynyttä elämystä; synteettistä maisemaa, joka kokoaa ymmärryksen mielekkääksi elämykseksi. Ehkä Taylor jättää itseni sittenkin tässä suhteessa liian jakautuneeksi. Tai ehkä hänen neurologinen organisminsa kokee musiikin niin eri tavoin, etten voi hänen tekemää musiikkia koskaan ymmärtää tämän kummemmin. Yhtä vähän kuin sitä miten sokea kokee värit. Ehkä musiikillinen kielipelimme ei tule koskaan sopimaan yhteen siksi, että hän on evolutiivinen luonnonoikku.
Tai ehkä sittenkin! Ehkä ajattelusta hänen kohdallaan tulee osa esteettistä elämystä. Ehkä se on minulle hänen luovuutensa merkittävin tekijä: löytää ajatus ja elämys jollain uudella tavalla yhdistyneenä, erottamattomina, uniikissa synteettisessä maisemassa. Ehkä Taylor johdattaakin mielikuvitukseni sinne mistä se alkoi, äärimmäisyyden aistiin. Tähän vaihtoehtoon päätän uskoa. Aamuinen automatkani Kokkolasta Seinäjoelle kävi lähellä tuollaista kokemusta.
Lopuksi lainaan vielä edellä mainitsemaani Deweyn teosta sivulta 327. Hän kirjoittaa (pelkän tutun kuvaluun taipuvaisen) tavan estovaikutuksen ja aidon mielikuvituksekkuuden vastakkaisuudesta:
“Mieli juuri hakee ja vastaanottaa havaittuna uutta mutta luonnon mahdollisuuksien joukossa pysyvää. ‘Ilmestys’ taiteessa on kokemuksen elvytetty laajentuma. (—) Taide lähtee ymmärretystä ja päätyy ihmettelyyn. Tuossa päätepisteessä inhimillinen panos taiteessa on myös luonnon elvytettyä työtä ihmisessä.” (kursivointi minun)
Mielestäni tämä sopii mainiosti Tayloriin mutta hitusen muunneltuna. Hänen kohdallaan voisi puhua ehkä ennemminkin luonnon elvytetystä oikukkuudesta ja siitä, että kaikki alkaa ihmettelystä mutta ei välttämättä päädy mihinkään.
