Koko jazzkirjallisuuden kantaisänä voidaan pitää ranskalaista Hugues Panassieta (1912-1974), jonka Le Jazz Hot (1934) oli aivan ensimmäinen jazzia käsittelevä kirja maailmassa. Panassie oli monipuolinen ja -taitoinen henkilö, joka toimi levytuottajana, kriitikkona, radiotoimittajana ja jazzimpressaarina. Hän oli myös Club de France -yhdistyksen perustaja ja ensimmäinen puheenjohtaja.
Olisi muuten erittäin mielenkiintoista lukea Le Jazz Hot nyt, yli 80 vuotta sitten sen julkaisun jälkeen…! Perusasiahan on joka tapauksessa se, että kirjan teksti perustui eurooppalaiseen käsitykseen jazzista taidemuotona. ja sekös amerikkalaisia ihmetytti,
Panassien jäljillä oli toinenkin ranskalainen Panassien tapainen monitoimimies Boris Vian(1923-1959). Hän oli laulaja-lauluntekijä, amatöörijazzmuusikko (trumpetti), insinööri ja kirjailija. Useimmat kirjansa hän julkaisi salanimellä Vernon Sullivan, kirjojen “moraalittomuuden vuoksi”. Hänen ainoa suomennettu romaaninsa Päivien kuohu on muuten kerrassaan mainio kirja ja upea lukunautinto!
Huomattavasti uudemmista ja yksi tärkeimmistä alan peruskirjoista on saksalaisen Joachim Ernst Berendtin (1922-2000)The Jazz Book (Paladin 1976). Se julkaistiin heti kättelyssä englanniksi ja sen merkitystä kuvaa hyvin se, että kirja on edelleen, lukuisten uusintapainostenkin jälkeen vielä myynnissä. Siitäkin huolimatta, että teksti ja siinä kerrottu jazzin historia ovat yli 40 vuoden takaa. Mutta se on lajissaan perusteellinen ja suositeltavaa luettavaaa.
Koko ajan uutta, myös Suomessa
Kaiken kaikkiaan jazzkirjallisuus on laji, jonka myynnillä eivät kustantajat taatusti rikastu. Painosmäärät liikkuvat runo- (mutta nehän ovatkintaidettta) ja tietokirjojen tasolla. Runoja julkaistaan, “koska niin pitää tehdä” ja ammattikirjallisuudelle – laji kuin laji – on aina taatttu kysyntänsä.
Tuo koskee niin suomen- kuin englanninkielisiä kirjoja – tosin englanninkieliset painokset ovat, ymmärrettävistä syistä, tuntuvasti suurempia. Kaikesta huolimatta jazzkirjoja ilmestyy vuosittain mitttava määrä. Ainakaan tähän lajiin eivät kuuntelukirjat sun muut nykyvillitykset tunnu purevan.
Ensimmäinen suomalainen alan opus oli Olli Hämeen Rytmin voittokulku(1949). On muuten vaikeasti saatavissa ja divareissa hintava ostos. Tuoreemmasta kotimaan jazzhistoriasta kertoo kattavasti, montahoisesti ja tyylikkäästi Jukka Haaviston Haaviston Puuvillapelloilta kaskimaille (Otava 1991)
Ei pidä unohtaa myöskään muita alan julkaisuja. Hyviä, suomennettejua elämäkertoja ovat esimerkiksi Miles Davis, Quincy Troupe: Miles – Omaelämäkerta (WSOY 1996), Ian Carr: Miles Davis (Weilin & Göös 1986) ja Ross Russell: Bird elää! (WSOY)
Yksittäisiä elämäkertoja ovat mm. Iiro Rantalan Nyt sen voi jo kertoa (kustannusosakeyhtiö Teos 2011), Seppo Paroni Paakkunaisesta kertova Paroni (Tmi Siili ja Karhu, 2003)
LIKE Kustannus on myös julkaissut monia käännös- tai suomeksi kirjoitettuja kirjoja: Vladimir Simosko: Eric Dolphy, Heikki Keskinen; Ornette Coleman (1995), Giorgio Gaslini – Markku Salo: Thelonious Monk (1997).
Tämä vuosi on ollut oikeaa sesonkiaikaa. Oman elämänkertansa ovat saaneet Juhani Aaltonen ja Reiska Laine. Käännöspuolella julkaistiin hiljattain Charles Mingusin ja Nel Kingin Koiraakin kummempi (Beneath The Underdog), joka ikävä kyllä kertoo suhteellisesti turhan paljon enemmän enemmän Mingusin mielenterveysongelmista kuin tuon, (myös fyysiseltä kooltaan) suuren jazzin mestarin musiikista ja urasta.
Elina Saksalan kirjoittama Sakari Kukko, kaiken mailman pelimannniansaitsee tässä yhteydessä erikoismaininnan. Kirja ilmestyi jo runsas vuosi sitten, mutta on edelleen täyttä tavaraa ja aiheellista esitellä vielä nytkin. Etenkin kun kirja on ehdottomasti paras suomalaisesta jazzmuusikosta koskaan julkaistu elämäkerta! Tiedätkö muuten kuka jazzmuusikko toi maailman musiikin Eurooppaan?
Siinä yksi lukuisista syistä miksi tama kirja kannattaa lukea! Tarkempi kuvaus tuosta kirjasta nyt Jazzrytmissä.
