Jazzista kirjoittavilla on jatkuva tarve keksiä sopivia iskusanoja kohteidensa luokittelemiseksi. Yksi näistä on “cool”, 1950-luvulla Kaliforniassa kehitetty bebop-musiikkia kuuntelijaystävällisempi tyyli.
Sen lähtökohta oli kuitenkin itärannikolla, New Yorkissa, Miles Davisin nonetin, “tuubabändin” parin viikon keikka 1948 Broadwaylla “Royal Roost”-kerhossa ja seuraavana vuonna sen tekemät kaksitoista levypuolta.
Capitol-yhtiö julkaisi ne LP:nä 1954 ja antoi sille nimeksi “Birth of the Cool”. Jotkut mukana olleet muusikot ja keskeinen sovittaja Gil Evans olivat olleet mukana Claude Thornhillin suositussa orkesterissa.
Sen musiikissa oli jo tuolloin ituja, jotka nyt Davisin ryhmässä viljeltyinä kehittyivät nopeasti uudeksi cool-tyyliksi.
Milesin levyjä kuuntelivat myös Los Angelesin ja San Fransiscon jazzpiirit. Stan Kentonin ja Woody Hermanin “progressiivisissa” orkestereissa soittaneet muusikot innostuivat erityisesti niiden uudesta soinnista ja muusikoiden ilmaisutavasta. Hollywoodin äänitysstudiot tarjosivat runsaasti työtilaisuuksia ammattisoittajille, ja monet länsirannikon jazzkerhot kiinnostuivat musiikin uudemmista virtauksista.
Nämä houkuttivat myös Davisin nonetissa soittaneen baritonisaksofonistin ja sovittajan Gerry Mulliganin jättämään “Ison omenan” ja liftaamaan länteen tietotaitoinenn ja ideoineen – tosin ilman fonia. Länsirannikolle muutti myös trumpetisti Shorty Rogers, josta tuli west coast-tyylin johtohahmo.
Termi “West Coast” oli näppärä tapa luokitella ja myydä lähinnä valkoisen soittajiston helposti sulavaa ja “sivistynyttä” jazzia. Pienet levy-yhtiöt Fantasy, Contemporary ja Pacific vainusivat markkinaraon ja antoivat yhtyeiden levyttää “coolia”, joka meni hyvin kaupaksi 1950-luvun alussa. Silloin New Yorkin valta-asema jazzin keskuksena horjui joksikin aikaa. Sikäläiset kriitikot kirjoittivat happamesti käyttäen ilmaisua “Worst Coast Jazz” tai sen aneemisuuteen viitaten “White Coast Jazz”. Länsirannikko vastasi kuvaamalla koulukuntaansa ylpeänä ilmaisulla “Best Coast Jazz”. Koska kalifornialinen jazz oli helposti kuunneltavaa ja bebopia muistuttavaa, sitä haukuttiin myös sanalla “bopsieland”. Muusikot eivät tähän kinasteluun kuitenkaan osallistuneet.
Länsirannikon jazzissa kuulee paitsi eurooppalaisen uuden taidemusiikin vaikutusta myös uutta saundia. Shorty Rogers oli ensimmäisiä flyygelitorvella jazzia soittavia, ja myös aikaisemmin jazzille vieraita instrumetteja kuten huilua, oboeta, käyrätorvea ja selloa alettiin käyttää sovituksissa.
Rytminen sytyttävyys ja tunteen osuus jäivät vähemmälle. Saksofonisti Jimmy Giuffre jopa luopui basson ja rumpujen tasaisesta sykkeestä. – “West Coast”-kiinnostuksen lopahdettua itärannikolla kehittyi vastapainoksi värillisten muusikoiden suosima vitaalinen sekä gospelin ja bluesin innoittama “hard bop”. Hegemonia oli taas takaisin New Yorkissa.
