Vuonna 1959 alkoi kiertää maailmalla musiikkielokuva “The Five Pennies”
(Laulu viidestä pennistä), jonka pääosan näytteli Danny Kaye ja joka kertoi kornetisti Red Nicholsin elämästä ja “kuohuvasta 20-luvusta” (Roaring Twenties), jazzin kulta-ajasta (Golden Age of Jazz).
Ernest Loring “Red” Nichols syntyi Utahissa 1905 ja kuoli Las Vegasissa 1965. Hänen isänsä oli musiikinopettaja ja lahjakas poika aloitti kornettiopinnot ja julkiset esiintymiset jo 5-vuotiaana. Pian hän oli mukana kotikulmien tanssiorkestereissa ja kehittyi nopeasti soittimensa mestariksi. Hän muutti 1923 New Yorki Cityyn, jonka huvielämä tarjosi muusikoille runsaasti työtilaisuuksia.
Niistä saadut korvaukset tosin olivat huippuyhtyeitä lukuunottamatta vaatimattomia. Nichols soitti 1925 Sam Laninin Syncopating Five-yhtyeessä, joka pääsi levyttämään kunkin soittajan maksettua 25 dollaria! Vuotta myöhemmin Red Nichols perusti oman yhtyeensä the Five Pennies ja aloitti sen kanssa mittavan ja tuottoisan levytysuran. Hänen itsensä on laskettu olleen 1920-luvulla mukana yli 4000 julkaistulla äänitteellä.
Five Pennies-ryhmän vahvuus oli tarpeen mukaan viidestä kahteenkymmeneen ja ydinsoittajisto pysyi samana läpi vuosien. Alusta lähtien mukana oli mainio pasunisti ja Redin hyvä ystävä Miff Mole. Nichols valitsi tavallisesti muut jäsenet Chicagosta muuttaneista nuorista “second line”-taitajista, jotka odottivat mahdollisuutta päästä alan parhaimpiin ja suosituimpiin tanssiorkestereihin.
Tämän “Chicago Crowd-jengin” keskiössä olivat muutamat valkoisen Austin High Schoolin oppilaat, jotka innostuivat jazzista kuultuaan New Orleansista muuttaneiden King Oliverin ja Louis Armstrongin soittoa kaupungin värillisten huvipaikoissa. Nuorukaiset opiskelivat musiikkia ja soittimiaan innokkaasti ja kiinnostuivat esikuviensa kollektiivisen yhteissoiton lisäksi myös soolojen esittämisestä. Alettiin puhua jopa “Chicago-jazzista”.
Red Nicholsin sanotaan olleen ensimmäinen, joka yhtyeineen ja anonyymeine soittajineen levytti eri yhtiöille eri nimisinä. Five Pennies-kokoonpano saattoi olla Charleston Chasers, Midnight Airedals, Miff Mole’s Little Molers, Louisiana Rhythm Kings, Arkansas Travelers tai Six Hottentots… Sen ohjelmisto oli taitavasti suunniteltu ja sovitettu, vauhdikasta tanssimusiikkia, suosittuja iskelmiä maustettuna perinteisillä jazzsävellyksillä ja tasokkailla sooloilla. Musiikista puhuttiin jopa “New York-tyylinä” ja sitä kuvattiin sanalla “hot”. Termillä “jazz” oli paheellinen merkitys, jota käytettiin tavallisesti vain värillisten soittamasta rytmimusiikista.
Red Nichols piti itseään Bix Beiderbeckin veroisena jazzsolistina, mikä tosin hymyilytti soittokumppaneita. Kitaristi Eddie Condon jopa lohkaisi: “But the similarity stopped the minute he opened his horn case.” Ehkä Red sai kuitenkin arvostusta pystyessään järjestämään “Penneille” soittotyötä kireässä kilpailussa keikoista. Vuonna 1932 hän lopetti yhtyeensä ja jatkoi perustamalla swing-orkesterin.
Elokuvan “Laulu viidestä pennistä” ja kasvavan kiinnostuksen myötä “revival-jazziin” Nichols perusti uuden Five Pennies-ryhmän ja konsertoi 1960-luvulla Yhdysvaltojen lisäksi myös Euroopassa ja Japanissa. – “Penneissä” soittaneista Chicagon muusikoista on tehty muitakin filmejä.
Teattereissa nähtiin klarinetisti Benny Goodmanista kertovat “Sweet and Low-Down” 1944 ja 1956 “The Benny Goodman Story” (Rytmin kuningas), 1947 “The Fabulous Dorseys” (Loistavat Dorseyt) (klarinetisti/saksofonisti Jimmy ja pasunisti Tommy), 1954 pasunisti Milleristä “Glenn Miller Story” ja 1959 rumpali Krupasta “The Gene Krupa Story” (Drum Crazy).
