Svart Records-yhtiö ilmoittaa julkaisevansa Finlandia-talossa Helsingissä YLE:n 1972 äänittämän konsertin “Sonny Rollins with Heikki Sarmanto Trio” (Sonny Rollins, tenorisaksofoni, Heikki Sarmanto, sähköpiano, Pekka Sarmanto, kontrabasso ja Esko Rosnell, rummut). Heikki Sarmannon ja tenoristi/sopraanosaksofonisti-säveltäjä “Sonny” “Newk” Theodore Walter Rollinsin yhteistyönä on toteutunut myös Rollinsin saksofonikonsertto, jonka ensiesitys oli Tokiossa 1986.
Sonny Rollins, Stan Getz ja John Coltrane olivat 1960-luvun alussa soittimensa johtavia taitureita. Rollins (s. New York 1930) oli tehnyt mittavaa uraa kymmenisen vuotta paitsi ahkerana levy-artistina myös yhtyemuusikkona mm. Miles Davisin, Charlie Parkerin, pianisti Bud Powellin ja rumpali Max Roachin ryhmissä. Hänen esikuviaan olivat Coleman Hawkins, Lester Young, Charlie Parker ja Dexter Gordon.
Rollinsin soolot ovat mielikuvitusrikkaita, jykevän rytmikkäitä ja huumorin, joskus jopa satiirin värittämiä. Ne olivat myös pitkiä, erityisesti kun hän esiintyi triona vain basson ja rumpujen kanssa.
Vaikka hän oli suosionsa huipulla, kriittinen tenoristi ei itse ollut tyytyväinen soittoonsa. Hän vetäytyi julkisuudesta 1959 pariksi vuodeksi ja keskittyi kehittämään itseään ihmisenä ja muusikkona. Sonny Rollins saksofoneineen harjoitteli päivisin New Yorkin East River-joen ylittävän Williamsburgin sillan kevyen liikenteen väylällä. Joskus hänellä oli kumppaninaan sopraanosaksofonisti Steve Lacy.
Sonny ei halunnut häiritä naapureitaan soitollaan ja myöhemmin kertoi vetäytymisestään kriitikko John S. Wilsonille: “You can’t separate two things: living and playing. There’d been several things in my personal life I’d been unhappy about and they were affecting my music. So I took time out to get refreshed.” Näihin aikoihin Rollins kiinnostui myös joogasta ja itsetutkistelua käsittelevistä ajatussuuntauksista.
Sonny Rollinsin “paluuta” odotettiin jazzpiireissä jännityksellä. Levy-yhtiö RCA-Victor onnistui tekemään saksofonistin kanssa levytyssopimuksen ja maksoi siitä etumaksuna peräti 90.000 dollaria.
Sonny aloitti esiintymiset uudelleen syksyllä 1961, ja seuraavana vuonna ilmestyi kvartettilevy “The Bridge”, jossa “siltapelimannin” kanssa soittivat kitaristi Jim Hall, basisti Bob Cranshaw ja rumpali Ben Riley.
Rollinsin soitossa kuuluu aikaisempaa enemmän pehmeyttä ja lämpöä, ja Jim Hall osoittautui kapellimestarin ensiluokkaiseksi musikanttikumppaniksi. Kaupallisesti levy oli kuitenkin pieni pettymys.
Kitaristi poikkesi ihonväriltään muusta soittajistosta, mikä vähensi ahdasmielisen kuuntelijakunnan kiinnostusta, ja Hall päätti lähteä jonkin ajan päästä omille teilleen. Ystävyys Rollinsin kanssa kuitenkin säilyi, ja saksofonisti jatkoi menestyksekästä uraansa viime vuosikymmeneen saakka kokeillen myös elektroniikan tuomia mahdollisuuksia.
Yksi kiintoisimmista Sonny Rollinsin tekemistä monista levyistä on vuoden 1956 “Saxophone Colossus” (Prestige). Sen raidalla “Blue 7” hän kokeilee soolossaan teeman melodista kehittelyä ja rakenteellisen kokonaisuuden hahmottamista, säveltämistä, tukeutumatta varsinaisesti kappalleen sointupohjaan. “Blue 7” on kuitenkin perinteinen blues, jossa melodia rakentuu väljästi kahdelle soinnulle, toinen niistä “paholainen musiikissa” (tritonus). Rollins on mainittu myös levyn calypsovaikutteisen “ST. Thomas”-kappaleen säveltäjänä. – Hän on myös tehnyt musiikin elokuvaan “Alfie” (1966) sekä säveltänyt mm. jazzstandardit “Doxy”, “Airegin”, “Valse Hot” ja “Pent Up House”.
