Django (synt. 1910 Liverchie, Belgia, kuoli 1953 Fontainebleu, Ranska) oli elämässään paljon liikkeellä ja joutui joskus jopa juoksemaan. Hän kuului vaeltavaan Manouche-romaniheimoon – äiti oli akrobaatti ja tanssija, isä viulisti, kitaristi ja kahvilapianisti. Heimo liikkui karavaaneissa suurten kaupunkien liepeillä, mutta pienemmällä ryhmällä käytiin myös Italiassa. Kun Django oli viisivuotias, hänen äitinsä, veli Joseph ja osa sukua muuttivat eri vaiheiden jälkeen Algeriaan. Elettiin 1. maailmansodan levottomia aikoja. Kun tilanne sitten rauhoittui, heimokunta palasi Ranskaan ja alkoi majailla Pariisin lähistöllä.
Henkensä edestä Django joutui juoksemaan tulipalossa liekehtivästä vaunustaan marraskuun 2. päivän varhaisaamuna 1928. Hän sai vakavia palovammoja eri puolelle kehoaan, vaikeimmat vasempaan käteen. Toipuminen leikkausten jälkeen ja vuodepotilaana vei häneltä puolisentoista vuotta, mutta kitaroinnin hän aloitti sisukkaasti uudelleen. Vähitellen kolme sormea sai takaisin notkeutensa, mutta kaksi muuta jäivät halvautuneiksi. Kvintetin viulisti Stéphane Grappelly on sanonut, että vaikka tulipalo merkitsi Djangolle suurta tragediaa, se koitui hänelle siunaukseksi: hänen oli pakko kehittää uudenlainen soittotekniikka.
Rikastuttuaan musiikilla Django hankki jenkkiauton, Buickin. Kerrotaan, että hän ajoi sitä pikemminkin elämisen riemusta kuin taitavasti. Huolestuneet ystävät onnistuivat suostuttelemaan kitaristin palkkaamaan englantilaisen “chauffeurin” musikantin ajattaessa autoa huippuvauhtia pitkin Ranskan maaseutua. Django istui edessä ja juhli takapenkillä olevien romanikavereittensa kanssa. Lopulta tuskastunut kuljettaja ajoi Buickin ojaan. Django kohautti vain hartioitaan ja jätti auton sinne. Englantilainen puolestaan pakeni Calaisin lautalle.
Ranskan Hot Clubin kvintetti oli erittäin suosittu myös Englannissa. Lontoossa soittajat oli majoitettu valtavaan Regent Palace Hotelliin, jonka pitkät käytävät ja huoneen löytäminen aiheuttivat luku- ja kirjoitustaidottomalle Djangolle levottomuutta ja paniikkia. Hän ei myöskään osannut englantia. Toisen maailmansodan syttyessä yhtye oli taas Lontoossa. Englanti ja Ranska julistivat sodan Saksalle syyskuun 3. päivänä 1939, jolloin kaupungissa pidettiin myös ilmahälytysharjoitus. Django lähti sireenien ulvoessa heti Ranskaan ilman kitaraa ja matkatavaroita. Pakoaan hän selitti myöhemmin: “Kotona ei tarvitse olla niin peloissaan.” Saksalaiset valtasivat Pariisin kesäkuussa 1940, mutta kaupungin huvielämä säilyi silti vilkkaana. Kesällä 1943 Reinhardt pakeni Pariisista maaseudulle, koska hän ei halunnut esiintyä enää saksalaisille miehittäjille. Nyt hän pelkäsi kokevansa saman kohtalon kuin monet muut miehitetyistä maista Auschwitziin lähetetyt romanit. Samana syksynä eräänä yönä hän yritti vaimonsa kanssa paeta puolueettomaan Sveitsiin, mutta joutui rajalla saksalaisten vangiksi. Onneksi rajavaruskunnan saksalainen komendantti oli jazzdiggari ja tunnisti ihailemansa muusikon. Saatuaan pariskunnalta lupauksen olla enää yrittämättä pakoa hän vapautti vangit. Keväällä 1944 Django jo soitti taas Pariisin Montmartrella. Sodan päätyttyä hän oli kiertueilla jälleen Englannissa, Ruosissakin ja jopa kolmisen kuukautta 1945-46 Duke Ellingtonin orkesterin kanssa Yhdysvalloissa – taas ilman omaa kitaraa. Syksyllä 1946 Django vihdoin konsertoi myös Sveitsissä.
Django-vaikutteista huippumusisointia kuullaan Turussa lauantaina 14.3. Artisti on ehkä paras eurooppalainen “djangoilija”, hollantilainen kitaristi Nomy Rosenberg trioineen. – Django oli lempinimi; kastetilaisuudessa hän sai etunimet Jean Babtiste. Jostain syystä on hänen hautamuistomerkkiinsä Pariisin lähellä, Samoisissa, etunimi kaiverrettu muotoon Djengo.
Django Reinhardt and Stephane Grappelli – Runnin’ Wild
{youtube}Yi6Z-tkfkO4{/youtube}