Parhaiten hänet muistetaan kuitenkin “muovialtisti” Ornette Colemanin pienelle Contemporary Records-yhtiölle 1958 tehdystä kvintettilevystä Something Else !!!!.
Norris oli ennakkoluuloton ja nopeasti reagoiva soittokumppani Ornetelle, joka kuitenkin koki tasavireisen pianon häiritsevän melodista ajatteluaan. Niinpä seuraavassa ja viimeisenä Contemporarylle tekemällään Tomorrow is the question!-albumilla ei kuullakaan enää pianoa, ja nyt kokoonpanon basisti ja rumpali oli myös vaihdettu. Trumpetisti oli kuitenkin sama, Don Cherry.
Colemanin musiikki jakoi mielipiteet. Trumpetistit Miles Davis ("he is all screwed up") ja Roy Eldridge ("I'd listened to him all kinds of ways. I listened to him high and I listened to him cold sober. I even played with him. I think he's a jiving baby") suhtautuivat häneen nuivasti.
Mutta säveltäjät Leonard Bernstein ja George Russell, jopa vibrafonisti Lionel Hampton tajusivat Orneten lahjakkuuden.
Modern Jazz Quartetin pianisti John Lewis suostutteli newyorkilaisen Atlantic-yhtiön johdon saamaan Colemanin levyartistikseen. Näin kävi, ja 1959 yhtiö julkaisi Ornete Colemanin ehkä tunnetuimman ja väitellyimmän levyn The shape of jazz to come.
Seuraavana vuonna ilmestyi hänen kaksoiskvartettilevynsä Free Jazz: A Collective Improvisation, jonka lähes 40 minuutin kesto oli yhtenäistä vapaata improvisointia. Äänite muistuttaa atonaalista musiikkia - rytmisillä ja melodisilla aineksilla on keskeinen osuus, eikä siinä ole monien kaipaamia soinnullisia kiinnekohtia.
Vuodesta 1965 Colemanilla oli myös sivusoittiminaan trumpetti ja viulu, kun hän konsertoi triollaan Helsingissä. Sekstetteineen "Prime Time" hän kävi Porin juhlilla kesällä 1978 ja 1991. Uudessa yhtyeessään hän käytti myös kitaristeja, joista kuuluisin oli Pat Metheny. Orneten poika Denardo oli aloittanut näihin aikoihin rumpalinuransa isänsä yhtyeissä ja orkestereissa.
Myöhemmin Ornette tuli tunnetuksi jopa sinfonisen musiikin säveltäjänä ja kehittämästään harmolodic-teoriastaan. Vuodesta 1990 hän alkoi käyttää uudelleen pianistejakin. He olivat Geri Allen ja Joachim Kühn. Ornette Colemanin monista levyistä viimeisimpiä on Saksassa 2005 tehty Sound Grammar, joka voitti 2007 musiikin Pulitzer-palkinnon.
Heikki Keskinen on kirjoittanut Like-yhtiön 1995 julkaiseman mainion kirjan Ornette Colemanista.
Lopuksi muistelma Porin Riihikedon koulun Ornette-konsertista 1978. PA-laitteiden hanikoiden kääntyessä yhä enemmän kaakkoon, kaksi keskenään hyvin tuttua, eri puolilla salia istunutta kuuntelijaa poistui tilaisuudesta eri ovista mutta samanaikaisesti. Puuvillapelloilta kaskimaille-vibrafonistin ja lakeuden musiikin sekatyömiehen hölmistyneet katseet kohtasivat rakennuksen ulkopuolella. Tunsimme kyllä Seppo Rannikon kuuluisan sutkauksen: "Ellei mene läpi Ornette Coleman, pitää teidän kornit oleman." Mahtavalla volyymilla sitä ainakin silloin yritettiin.
