Pori Jazz 2015-ohjelmaa tutkiessamme tenoristituttavani Lassen kanssa kiinnostavin konserttipäivä ennakkoon näytti meille olevan torstai 16.7. Molemmilla meistä oli muistoja aikaisemmilta juhlilta – minulla jo aivan ensimmäisiltä. Niinpä päätimme taas lähteä ja valmistauduimme huolella koitokseen. Koska siksi päiväksi oli luvattu sade- ja ukkoskuuroja, varusteisiimme kuuluivat mm. sadetakit, “piskotikut” ja tuplakengät. Niitä emme kuitenkaan tarvinneet – sade lakkasi ennen kuin olimme saaneet kunnolla päällemme tiiviisti pakatut iskemättömät sadeviitat.
Olimme Kirjurinluodolla jo ennen juhlien ajaksi tehtyjä liikennejärjestelymuutoksia. Jätimme automme paikkaan, jota jouduimme konserttien jälkeen etsiskelemään, hajamielisiä kun olemme. Retkijakkaroita ja kasseja kantaen aloimme suunnistaa kohti Arenaa. Ihmetytti aluksi, kun huomioliiveihin pukeutunut järjestyshenkilökunta ei osannut auttaa sopivimmalle reitille eikä tuntenut esiintymispaikkojen nimiä, ohjelmasta puhumattakaan. Myöhemmin selvisi, etteivät he olleet porilaisia eivätkä ehkä itse tarjotusta musiikista kovin kiinnostuneita. Mutta muuten kaikki oli valmisteltu viimeisen päälle puolen vuosisadan asiantuntemuksella ja kokemuksella.
Päälava screeneineen mykisti koollaan. Teddy’s West Coasters osoittautui odotustemme mukaiseksi: nautittavaa musiikia ja visuaalista tyylikkyyttä! Lokkilavalla soittaneen Juhani Aaltosen kvartetin moderni ja henkistyneitä ulottuvuuksia luotaava musiikki kärsi tosin hieman päälavalta kuuluvasta soitosta, erityisesti Junnun hienostuneissa huilun sävyissä. Stanley Clarken taiturimaisesta bassoilusta tuli mieleen Petteri Sariolan kitarointi. Ehdimme kuunnella vielä Wayne Shorteria. Yhtyeessä kiinnosti erityisesti sen pianisti.
Näkyikö vielä ensimmäisten juhlien “All of me”– ja “Perdido”– sukupolven diggareita? Joitain olin vielä tunnistavinani. Toisilla oli keppi tukenaan, jotkut työntelivät rollaattoria ja joitain kuljetettiin pyörätuolissa. Entä ne hellehattuiset herrat ja daamitkin, jotka ottivat nokosia mukavissa matkatuoleissaan? Heitä ei häirinnyt edes ylimitoitetulla volyymilla Tedin Teltassa soittava Innkvisitio. Mutta karismaattinen Mr Pori Jazz, Jyrki Kangas, vanhana kuntoilijana, kulki vaivattomasti ja tunnistettavasti värikkäässä jazzpaidassaan.
Uusi visuaalinen kokemus oli teltan takana. Siellä oli modernia tilataidetta: ryhmä avoimia pissoir- ja lavoir-fasiliteetteja. Jossakin vaiheessa poikkesimme myös Satakunnan Museon näyttelyssä ja bratwurst-kojulla. Kiitos Pori Jazz 66 – kotimaisen jazzin tulevaisuus on turvattu! Todisteena tästä olivat kuulemamme Jazz Street Stagen valtakunnallisen popjazzleirin yhtyeet. Esimerkiksi ryhmä, jossa oli neljä ladyfonistia, hämmästytti osaamisellaan. Kunpa olisimme vielä kuulleet myös hieman swingiä ja vaikka ripauksen New Orleans- tai Dixieland jazzia! Mainio jälkimaku päivästä kuitenkin jäi.
