Pariisissa järjestettiin toukokuussa 1949 viikon mittainen jazzjuhla, Paris International Festival of Jazz. Se pidettiin 2000-paikkaisessa Salle Playel-konserttitalossa ja sen organisoivat tunnettu jazzkriitikko Charles Delaunay ja hänen perustamansa yhdistys Hot Club de Paris. Delaunay suunnitteli ohjelman kattamaan niin perinne- kuin moderniakin jazzia. Mukana olivat mm. Ranskaan muuttanut sopraanosaksofonisti Sidney Bechet, Charlie Parker ja Miles Davis yhtyeineen, ja ranskalaisten ryhmien lisäksi esiintyjiä myös Englannista, Belgiasta ja Sveitsistä sekä tuntematon ruotsalainen orkesteri, “Parisorkestern”.
Orkesteri oli koottu Ruotsin jazzlehtien suosikkiäänestysten perusteella. Muodollien johtaja oli trumpetisti Gösta Törner, Putte Wickman soitti klarinettia, Arne Domnénus alttosaksofonia, Carl-Henrik Norin tenoria, Reinhold Svensson – festivaalilla yleisön suosikiksi noussut – pianoa, Simon Brehm bassoa ja Sven Bollhem rumpuja. Laulusolisti oli Alice Babs.
Delaunayn musiikkipolitiikan kiihkeä arvostelija, New Orleans-jazzia ainoana oikeana tyylilajina pitänyt vaikutusvaltainen Hugues Panassié, oli organisoinut kannattajansa häiritsemään monella tapaa konserteissa ulkomaisia ja modernia jazzia soittavia yhtyeitä.
Mutta “Parisorkesterin” swingpohjainen ja pienin bop-maustein soitettu jazz meni heti perille. Tapahtui jopa, että kun joku jenkkitähdistä kuulutettiin esiintymisvuoroon, yleisö alkoi huutaa “Les Suédois! (ruotsalaiset lavalle).
Ruotsalaiset myös voittivat festivaaliorkesterien suosikkikilpailun.
– Klarinetisti Putte Wickmanin sekstetti oli kiertueella Pohjois-Ruotsissa joskus 1950-luvulla. Tauolla eräs diggari tuli tarjoamaan yhtyeelle ryypyt pontikkapullostaan. Putte otti ensimmäisenä riskin, hörppäsi ja antoi pullon kiertää. Lopuksi Putte sanoi näkövammaiselle pianistilleen Svenssonille: “Reinhold, du ska ta också.” Tähän Reinhold: “Nej tack. jag är redan blind.”
