Maaliskuussa 2021 edesmennyt englantilaispasunisti, orkesterinjohtaja Chris Barber (s. 1930) jäi kesällä 2019 eläkkeelle 70 vuoden uransa jälkeen. Hän kuului brittitraditionalistien, “the 3Bs” (muut: trumpetisti Kenny Ball, 1930-2013 ja klarinetisti Acker Bilk, 1929-2014), suosittuun muusikkoryhmään trumpetistien Humphrey Lytteltonin, Ken Colyerin ja klarinetisti Wally Fawkesin ohella.
Trad-boom alkoi maassa 1950-luvun puolessa välissä ja kesti viitisentoista vuotta. Sen ensimmäisiä merkittäviä yhtyeitä oli George Webb’s Dixielanders. Sanaa “dixieland” eivät nuoret innokkaat perinnejazzin soittajat kuitenkaan enää hyväksyneet yhtyeidensä nimissä.
Se viittasi Yhdysvaltain valkoisten muusikoiden perustamaan ja ensimmäisen jazzlevyn (1917) tehneeseen Original Dixieland Jazz Bandiin (ODJB) eikä edustanut autentista, värillisten kehittämää musiikkitraditiota.
“Trad jazz” on lähinnä eurooppalaisten yhtyeiden soittamaa New Orleans-pohjalle rakentuvaa musiikkia. Tärkeänä esikuvana olivat King Oliverin Creole Jazz Bandin 1923 tekemät levyt.
Ranskassa tunnetuin tyylin edustaja oli Claude Luterin yhtye ja Alankomaissa 1945 perustettu Dutch Swing College Band. Australiasta tuli 1948 Eurooppaa valloittamaan Graeme Bell and His Jazz Band, monien “traddareiden” esikuva, erityisesti Brittein saarilla.
Vuosina 1947-48 julkaistiin Englannissa ensimmäiset bebop-jenkkipioneerien (Kenny Clark, Gillespie, Parker, Monk) tekemät levyt, joiden musiikin jäljittelijät ja kuuntelijat muodostivat oman innokkaan ryhmänsä. Sen keulahahmoiksi tulivat altisti John Dankworth ja tenoristi Ronnie Scott sekä joukko arvostettuja musiikkikriitikkoja.
Traditionalisteilla oli omat kuuntelukerhonsa “Rhythm Clubs”, ja modernistit vastasivat perustamalla omansa, Club Elevenin. Eroavuudet musiikillisessa maussa kärjistyivät lähes tappeluiksi. Modernistit, jotka käyttivät omasta musiikistaan nimitystä “modern jazz”, haukkuivat vastapuolta vanhalla englantilaisella ilmaisulla “mouldy fygges (homeiset viikunat). Traddarit vastasivat puolestaan nimittelemällä heitä mielenvikaisista käytetyllä slangitermillä “heebie-jeebies”.
KUVA Martti Koljonen
Traddarit ja modernistit erosivat toisistaan mm. pukeutumisella. Edelliset polttelivat piippuja, jälkimmäiset savukkeita. Rytmiklubeissa kuunneltiin hartaina ja keskusteltiin New Orleans-tyylin piirteistä ja “hengestä” modernistien nauramilla termeillä kuten “contrapuntal interplay”, “cumulative tension” ja “resolving climaxes”. Bebop oli heille oli “weird and screwy music”.
Pian huomattiin, että trad-jazz sopi mainiosti myös tanssimusiikiksi. Tässä edelläkävijänä oli Lontoossa osoitteessa 100 Oxford Street toimiva kellariklubi trad-jazz yhtyeineen.
Vanha ja uusi jazztyyli sulautuivat vähitellen uudeksi “mainstream”-koulukunnaksi. Chris Barber orkestereineen alkoi myöhemmin soittaa muutakin suosittua rytmimusiikkia. Skiffle-villitys alkoi Barberin banjisti-kitaristi Lonnie Doneganin aloitteesta, ja Pienen kukkasen (Petite Fleur) suosiosta on kiittäminen Chris Barberin pikkuyhtyeen 1959 levytystä.
