Lokakuussa 1940 avattiin New Yorkin Harlemissa 118. kadulla yökerho Minton’s Playhouse, josta tuli pian modernin jazzin kokeilujen keskus. Kaupalliseen swingmusiikkiin kyllästyneet värilliset parikymppiset muusikot olivat aikaisemmin kokoontuneet töiden jälkeen ideoimaan uutta musiikkia mm. Harlemin Kentucky Clubissa ja Puss Johnson’s baarissa.
Minton’s oli Cecil-hotellin vanha nuhjaantunut ravintola, jonka entinen saksofonisti Henry Minton vuokrasi ja jonka takahuoneen hän kunnosti musiikkiklubiksi. Minton, joka oli toiminut myös Muusikkojen Liiton alaosaston 802 ensimmäisenä värillisenä virkailijana ja jolla oli hyvät suhteet muusikkopiireihin, palkkasi klubia johtamaan entisen orkesterinjohtajan Teddy Hillin.
Hänellä oli vapaat kädet puolestaan valita yhtye, jonka pianistiksi valikoitui kaksikymppinen Thelonious Monk ja rumpaliksi aikaisemmin Hillin orkesterista liian modernin soiton vuoksi erotettu Kenny “Klook” Clarke. Vakiokvartettiin kuuluivat lisäksi trumpetisti Joe Guy ja basisti Nick Fenton. Soitetulla musiikilla ei ollut mitään tyylirajoituksia.
Henry Mintonin taustan ansiosta muusikkojen liiton jameja kieltävistä rajoituksista ei tarvinnut välittää. Playhouse tarjosi soittamaan haluaville ilmaisen aterian, ja vastapalvelukseksi musikantit esiintyivät korvauksetta. Jammaajia oli jonoksi asti, ja soittovuoroista piti huolta mm. tenoristi Eddie “Lockjaw” Davis, joka klubin ilmapiiriä kuvasi 1949 äänitteellään “Minton’s Madhouse”. Uudet tuulet puhalsivat nuorten muusikoiden soitossa, jossa pyrittiin luomaan vanhoista jazztyyleistä poikkeavaa.
Minton’s Playhousen suosio kasvoi myös lähistöllä olevan afrikkalais-amerikkalaiseen kulttuuriin keskittyneen Apollo-teatterin esiintyjien ansiosta. Maanantaisin, taiteilijoiden vapaailtoina, he pääsivät ilmaiseksi Mintoniin ja saivat myös vapaan aterian. Saksofonisti Chu Berry, ahkera yökerhossa esiintynyt, innostui tekemään jopa sävellyksen “Monday at Minton’s”.
Trumpetisti John Birks “Dizzy” Gillespie (1917-1993) oli yksi uuden jazzkielen, bebopin, kehittäjistä. Hän yhdessä Monkin ja Clarkin kanssa loi tyylin teoreettista perustaa ja toteutti sitä taituroimalla ahkerasti Mintonin estradilla. Vain harvat muusikot pystyivät soittamaan heidän mukanaan. “Karsintaa” suoritettiin mm. jammaamalla oudoissa sävelajeissa ja kimurantein aksentein. Mintonin kilpasoittoihin olivat tervetulleita mm. kitaristi Charlie Christian, tenoristit Lester Young ja Don Byas, basisti Jimmy Blanton, pianistit Mary Lou Williams,Tadd Dameron ja Bud Powell.
Altisti Charlie Parkerin (1920-1955) muutettua New Yorkiin 1942, hän alkoi myös käydä Mintonissa, vaikka hänen kantapaikkansa oli vasta yöllä klo neljältä aukeava Clark Monroe´s Uptown House. Mintonin sulkeuduttua aamuyön tunteina innokkaaimmat modernistit siirtyivät vielä “Uproar”-houseen kuuntelemaan “Birdin” neroutta. Hän oli itsenäisesti kehitellyt samoja ideoita, joita Dizzy kumppaneineen oli toteuttanut kynällä, nuottipaperilla ja soittimilla.
Dizzyn ja Birdin yhteistyö levytyksin alkoi 1945, jolloin Mintonin jazz oli siirtymässä kaupungin kadun 52 (“The Street that Never Slept”) musiikkiklubeihin.
Trumpetisti Miles Davis on todennut muistelmissaan: “The hip black musicians of the early 1940s were all trying to get the master’s degree and Ph.D.’s from Minton’s University of Bebop”.
