Jazzkirjallisuudessa esiintyy myös henkilöitä, joiden taiteellisen osaamisen taso on ollut vaatimaton, mutta joiden ansiosta musiikki on kuitenkin kehittynyt ja saanut lisäarvostusta. Yksi näistä on 1988 Chicagossa syntynyt ja Pariisissa 1972 kuollut klarinetisti ja saksofonisti Mezz Mezzrow, oikealta nimeltään Milton Mesirow.
Otavan iso musiikkitietosanakirja (1978) toteaa Mezzrowsta: “Hänen huomattavin panoksensa jazzissa on hänen omaelämäkertansa “Really the Blues” (1946, ruots. Dans till svart pipa, 1953). Hänen oma musiikkinsa nousi harvoin amatööritasoa korkeammalle.”
Mezzrowin isä oli varakas juutalaistaustainen lääketehtailija, ja poika muutti jo nuorena omilleen. Hän oppi musiikin alkeet kärsiessään kasvatuslaitoksessa rötöksistään. Siellä hän innostui erityisesti blues-musiikista ja hänestä tuli alkuperäisen värillisen New Orleans-jazzin kiihkeä puolestapuhuja. Mezz samaistui värillisiin muusikkoihin ja sanoi olevansa itse “voluntary Negro”. Luonteeltaan hän oli hyväntahtoinen ja avulias, ja hänestä tuli pian guru nuorille valkoisille Chicago-jazzin lahjakkuuksille. Hänen peiteammattinsa oli jazzmuusikko, mutta tulonsa hän sai pääasiallisesti hämärillä kaupoilla, erityisesti huumediilerinä.
Mezz pääsi levyttämään ensi kertaa 1928 ja seuraavalla vuosikymmenellä hän johti jo omia yhtyeitään. Hän levytti jopa pianistien Teddy Wilsonin ja Fats Wallerin kanssa. Hän kuuli 1928 esiintyessään pasunisti Jack Teagardenin kanssa tämän vokalismikokeiluja ja rohkaisi Jackia jatkamaan sitä “slaidauksen” ohella.
Mezzrow ystävystyi myös klarinetisti Sidney Bechetin ja Louis Armstrongin kanssa. Hän oli jonkin aikaa jopa Louisin manageri. Hän perusti myös oman King Jazz-levymerkin, jonka keskeisiä artisteja oli juuri Bechet.
Tutustuttuaan ranskalaiseen, perinteistä jazzia ihannoivaan kriitikkoon Hugues Panassiéhen, ja ideoimalla tämän kanssa levytyksiä 1938-1939 (“Panassié sessions”) edustavien New Orleans-muusikkojen kanssa (mm. Sidney Bechet, myös sopraanosaksofoni ja Tommy Ladnier, trumpetti) Mezzrow oli näin mukana käynnistämässä suosittua New Orleans Revival-liikettä. Hän itse soittaa klarinettia myös joillakin näistä äänitteistä. Eräs raita on Royal Garden Blues, jonka klarinettisooloa ja sointujen hyödyntämistä, “do-mi-sol-tekniikkaa” ranskalainen jazzin tutkija André Hodeir vertaa nuotinnettuna Charlie Parkerin moderniin Cool Blues-sooloon (Jazz – Its Evolution and Essence, Grove Press 1956).
Mezz Mezzrow oli apuna myös Euroopan ensimmäisen, Nizzan 1948 jazzfestivaalin järjestelyissä Hugues Panassién kanssa. Niillä juhlilla soitettiin vain traditionaalista jazzia, ja pääesiintyjiä olivat Louis Armstrongin ja Sidney Bechetin kokoonpanot sekä myös Mezzrow, jota Panassié piti parhaana New Orleans-tyylin klarinetistina.
Onpa Mezz Mezzrow rikastuttanut myös huumesanastoa: “mezz” tarkoitti joskus myös marihuanasavukkeita, joiden laadukkuuta arvosti aikanaan myös “Ludde” Armstrong.
