Skottiklarinetisti Sandy Brown (1929-1975) oli mukana Jazz News-brittilehden artikkelisarjassa What I Feel About Jazz kirjoituksellaan Those Labels Again ja aloittaa “I am often labelled a ‘mainstream’ clarinet player, but that word ‘mainstream’ doesn’t really mean very much. These labels are normally manufactured by critics to bring some sort of jazz they like to the attention of more people.”
Jazzhistorioitsija- ja kriitikko Stanley Dance (1910-1999) oli seurannut jo pitkään, miten joskus 1940-1950- luvuilla muusikoita oli Englannissa arvotettu vallitsevien tyylisuuntien perusteella. Jazzdiggarit ovat perinteisesti olleet siellä jopa fanaattisia oman jazzmakunsa puolesta puhujia. Siinä he muistuttavat jalkapallojoukkuiden uskollisia kannattajia.
Kun Britanniassa New Orleans-perinteen innoittamat “revival”-jazzyhtyeiden ja nuorten “bebop”-modernistien (mm. John Dankworth ja Ronnie Scott) kannattajat edustivat makusuuntien ääripäitä, väliinputoajiksi ja tuntemattomiksi jäivät swing-ajan upeiden big bandien edelleen hienot ja osaavat rivimuusikot.
Stanley Dance pohti syyn tilanteeseen olevan semanttisen. Tarvittiin vain sopiva termi kuvaamaan pienkokoonpanoja suosivaa svengaavaa, tanssittavaa ja helposti ymmärrettävää jazzia. Dance rupesi käyttämään tästä nimeä “mainstream”, joka sai jalansijaa myös amerikkalaisissa jazzpiireissä. Nyt oli valmiina “label”, jolla valtavirtamusiikkia alettiin myydä.
Dance nosti uudelleen tietoisuuteen erityisesti värilliset unohdetut suuruudet, jotka pääsivät tekemään levyjä hänen 1959 Yhdysvalloissa käynnistämälleen Decca-yhtiön levymerkille Feisted Records. Sen tärkeitä mainstream-artisteja olivat mm. entiset Count Basie Orchestran trumpetisti Buck Clayton, pasunisti Dickie Wells ja tenoristi Buddy Tate. Pianisti Earl Hines, alttosaksofonisti Johnny Hodges ja tenoristi Coleman Hawkins saivat myös uutta nousua urillaan, varsinkin kun Feisted-levyjä alkoi ilmestyä myös Euroopassa.
Kuvaavaa jazzyleisön kahtiajaolle ja kaunaisuudelle Englannissa 1950-luvun lopussa oli tapaus trumpetisti Humphrey Lyttelton ja hänen saksofonistilla täydennetty puhaltajatrionsa uusittuine ohjelmistoineen. Suosittua lontoolaista “traddy-pop”-kapellimestaria ja yhtyettä tervehti erään konsertin alussa yleisön keskuudesta nostettu juliste: “Go home dirty bebopper!”
