Vuosina 1933–1945 Yhdysvaltain presidenttinä oli demokraatti Franklin D. Roosevelt, joka talousohjelmallaan (New Deal) auttoi maata toipumaan syyskuun 1929 pörssiromahdusta seuranneesta tuhoisasta talouspulasta.
Joulukuussa 1933 Kansas Cityn Cherry Blossom-yökerhossa aamuun jatkuneissa jameissa tenorisaksofonisti Lester Young (1909–1959) julistettiin puolestaan jazzin presidentiksi (“prez” tai “pres”), joka tenoristien kilpasoitossa pesi paitsi muut kaupungin ykkösfonistit myös Coleman Hawkinsin.
“Hawk” tai “Bean” oli kaupungissa konsertoineen Fletcher Hendersonin orkesterin tähtisolisti, jota kaikki tuon ajan swing-tenoristit pitivät esikuvanaan. Youngin soittimen ääni ja rytmikäsitys olivat erilaisia, hänen soittotapansa omaleimaista ja jännittävät soolot vähemmän sidottuja kappaleiden sointurakenteisiin.
“Prez” oli altisti Charlie “Bird” Parkerin suuri esikuva, jonka levyjen soolot tämä opetteli ulkoa. Young soitti nuorempana alttosaksofonia ja oli kuunnellut aikanaan ahkerasti värillisiä jazzsuuruuksia (mm. Hawkinsia ja Louis Armstrongia), mutta eniten vaikutteita hän oli omaksunut saksofonistien Jimmy Dorseyn, Bud Freemanin ja erityisesti Frankie Trumbauerin (C-saksofoni) tyyleistä.
Youngin isä Bill oli monipuolinen muusikko, ja hänen kiertävä perheorkesterinsa esiintyi karnevaaleissa, vaudeville-esityksissä ja sirkusten mukana. Lester soitti siinä aluksi rumpuja sekä esiintyi tarvittaessa myös laulajana ja tanssijana. Niiltä ajoilta lienevät peräisin osa Lesterin erikoisuuksista, kuten tenorin asento soittaessa ja ajan viihdekulttuurin koodikielen, käyttäytymisen ja pukeutumisen antamat mallit. Niitä periytyi myöhemmin “hipster”-sukupolvelle.
Rumpali Louis Bellsonia hänen sanotaan ohjeistaneen: “Lady Bellson, don´t drop no bombs behind me, baby, just give me that titty-boom, titty-boom on the cymbal and I’m cool.” Kavereitaan hän puhutteli riippumatta sukupuolesta sanalla “lady” (Lesterin tunnetuin lady oli hänen läheinen ystävänsä Billie Holiday – Lady Day – jolle tämän suosikkifonisti oli myös aina “Pres” tai “Prez.)
Joitakin Lesterin käyttämiä sanoja vakiintui puhekieleen (esim. tyylikästä tarkoittava “cool” ja “diggaaminen”) ja Basien varhaisen orkesterin muusikoiden lempinimiksi: “The Holy Main” (Count Basie), trumpetisti Harry “Sweets” Edison, lyhyt ja tukeva vokalisti Jimmy Rushing (“Mr Five-by-Five”), sektiokumppani Herschel Evans (“Tex”).
Ruoansulatuksesta kärsivää pasunisti Dickie Wellsiä hän kutsui nimellä “Gas Belly”. Soitettavien kappaleiden väliosasta (release) hän käytti termejä “bridgework” ja “George Washington”, orkesteriharjoitus oli “molley trolley”, “motherfucker” saattoi merkitä mitä tahansa, saksofoninsa läppämekanismia hän kutsui “my people”, yes oli hänelle “eyes” ja no “ding-dong”.
“Bells” tarkoitti, että Lesterillä oli asiat hyvin. Jos soittokumppanin soolo miellytti, hän saattoi rohkaista tätä jatkamaan kehotuksella “Have another helping” tai peräti “Have a trio!”. Taitavat basistit olivat “deep-sea divers”.
Jos Lester vaistosi rotuerottelua, hän totesi “I feel a draft”, “Bing and Bob” viittasi poliiseihin, “von Hangman” epämukavaan asiaan, “pound cake” vaimoon ja “wayback” tuttuun tyttöystävään. Työtarjouksen palkkiosta kiinnostuneena hän saattoi kysyä “How does the bread smell?”.

Lester Young oli tiettävästi ensimmäinen, joka alkoi käyttää estradilla aurinkolaseja. Hänen päähineestään “pork-pie”-hatusta tuli sittemmin muotiasuste (“lättähattu”) ja sitä hän käytti jossain vaiheessa hartioille ulottuvien hiuksien ja nilkkoihin ulottuvan päällystakin kanssa.
Lester oli taikauskoinen ja kieltäytyi levytyksistä kuukauden 13. päivänä. Luonteeltaan hän oli eristäytyvä, halusi mm. majoittua muista muusikoista erillään eikä mielellään ruokaillut yhdessä heidän kanssaan. Sivusoittimena hänellä oli metallinen klarinetti, jonka viileän saundin hän koki itselleen sopivaksi.
Lester Young oli esikuva kahdellekin uudelle tyylisuunnalle. Tenorisaksonistit Stan Getz ja Zoot Sims olivat “cool”-koulukunnan eturintamassa, Wardell Gray ja Dexter Gordon taas veivät “Prezin” perintöä bebopin suuntaan. Dexter muistutti Lesteriä muullakin tavalla, eikä ihme, että hänet valittiin Keskiyön soundi-filmin (1986) pääosan esittäjäksi.
Lester Young oli kuulemma ensimmäinen, joka alkoi soittaa balladia “How High the Moon” (Kuun lumoissa) nopeassa tempossa. Hänen värikkään ja tuhoisan elämänsä muistoksi basisti Charles Mingus levytti albumille Mingus Ah Um sävellyksensä “Goodbye Pork Pie Hat”. Pressalle on omistettu muitakin sävellyksiä, mm. Wayne Shorterin “Lester Left Town”.
YouTubessa on näyte myös Lesteristä tangolaulajana. “It Takes Two to Tango” Oscar Petersonin trion säestämänä on tallennettu kahtena peräkkäisenä ottona. Jälkimmäisessä on kuultavissa jopa rap-sävyjä.