Ensimmäisen levysoittimeni ja jazzvinyylini ostin 1957. Levyllä on mm. joulukuussa 1934 Quintette du Hot Club de Francen äänittämät neljä kappaletta, joista “Lady Be Good” ja “Dinah” olivat kiehtovimmat. Vanhasta mustetäytekynällä kirjoittamastani “jamikirjasta” löytyvät molemmat sävelmät sointumerkkeineen. Kappaleet muistuttavat ensimmäisistä tansseista, aluksi kuuntelijana ja myöhemmin itsekin keikkapelimannina.
Laulun Ladysta tekivät veljekset George (säveltäjä) ja Ira (sanoittaja) Gershwin 1924 samannimisen Broadway-musikaalin tunnussäveleksi. Sen oikea nimi on “Oh, Lady Be Good!”, joskin sitä näkee myös välimerkittömissä muodoissa. Sävellaji G-duuri on alkuperäinen, mutta kitaristi Barney Kessel on kertonut sitä soitetun myös sävelaskelta alempana riippuen ollaanko Yhdysvaltojen länsi- vai itäpuolella.
Jo sävellysvuonna 1924 Carl Fenton’s Orchestra tallensi sen savikiekolle, ja 1928 oli sitten elokuvan “Lady Be Good” ensi-ilta. Se filmattiin uudelleen (MGM-tuotantoa) 1941. Laulun 32-tahtisesta kertosäkeestä on tullut “standardi” (“stankku”), josta on tehty lukemattomia tulkintoja. Muunnelma- tai korvaavat soinnut antavat sille kiintoisia sävyjä. Eräs mainio oivallus näistä on huuliharpisti Heikki Jäntin kolmannessa tahdissa alkava kromaattinen kulku. Laulun kolme ensimmäistä tahtia tuovat mieleen myös bluesin. Eräässä Count Basien orkesterin konserttiäänitteessä pianisti piipahtaakin välillä 12-tahtisessa.
Ehkä tunnetuin Lady Be Good-versio on Basien orkesterin pienryhmän Jones-Smith Inc. Chicagossa 1936 tekemä. Silloin tenoristisaksofonisti Lester “Prez” Youngin kahden säkeistön soolo näytti tietä jazzin tulevalle suunnalle ja antoi mallin uudelle soittotavalle. Altisti Charlie Parkerin JATP-ryhmän kanssa äänittämä pitkä soolo “Ladysta” on jazztutkija George Russellin kirjaansa “Lydian Chromatic Concept of Tonal Organization” transkriboima ja analysoima. Antti Sarpila on puolestaan sovittanut Lesterin soolo-osuuden kokonaiselle saksofoniryhmälle, josta on näyte YouTubessa Antin ja Engelbert Wrobel’s Swing Societyn soittamana (2006). Tyylikkään balladi-tulkinnan kappaleesta tekivät puolestaan Ella “First Lady of Jazz” Fitzgerald ja Nelson Riddlen orkesteri 1959.
“Lady Be Good” oli myös erään 2. maailmansodan loppuvaiheessa kadonneen amerikkalaisen pommikoneen lempinimi. Pohjois-Afrikasta lähtenyt kone ei palannut koskaan takaisin, ja se löydettiin tuhoutuneena aavikolta vasta 1959. Erään miehistöön kuuluneen säilyneessä päiväkirjassa löytyi kuitenkin vihjeitä turman syistä. Se kertoo myös onnettomuudessa elossa selvinneiden mutta myöhemmin menehtyneiden miesten epätoivoisesta yrityksestä päästä takaisin tukikohtaansa.
Muistinsa tueksi jotkut muusikot pitävät keikoillaan pientä aakkosellista vihkoa. Yhdessä englantilaisessa yhtyeessä oli basisti, joka ei muistanut ohjelmiston kappaleiden sointurunkoja. Niinpä hän joutui plaraamaan vihkoaan löytääkseen seuraavaksi soitettavan akordit. Ehdotettiin “Lady Be Goodia”, ja basistimme alkoi etsiä. Ei löytynyt ja kappale alkoi olla jo lopussa. Hän käänteli epätoivoissaan vihkosen sivuja ja pääsi o-kirjaimeen. Sieltä se löytyi mutta nimellä “Oh, lady be good” – nimi siis aivan oikein.
Natsisaksan aikana kaikki amerikkalainen musiikki oli kiellettyä. Sikäläiset jazzveijarit kiersivät määräystä antamalla sävelmille saksalaiset nimet. ”Lady Be Good” esitettiin saksalaisiskelmänä ”Frau, sei gut!”.
