Jazzin murroskauden, 1940-luvun alun, uutta luoviin kärkimuusikoihin Charlie Parkerin, Dizzy Gillespien ja Thelonious Monkin lisäksi kuuluu rumpali Kenneth Spearman Clarke (1914-1985).
Hän syntyi musikaaliseen perheeseen Pittsburghissa, Pennsylvaniassa ja jo lukioaikanaan opiskeli rumpujen lisäksi myös pasuunaa, musiikin teoriaa, pianonsoittoa sekä ksylofonia ja vibraa. Hänen 17-vuotiaana alkanut ammattimuusikon uransa (1931-1984) on huikaiseva. Clarke oli kysytty rumpali niin pienyhtyeissä kuin big bandeissa ja studiomuusikkona. Hän esiintyi ja levytti lähes kaikkien jazzsuuruuksien kanssa. Heitä ovat mm. Louis Armstrong, Sidney Bechet, Ellington, Billie Holiday, Charlie Parker, Dizzy ja Miles Davis. Hän kuului myös Modern Jazz Quartetin ensimmäiseen kokoonpanoon.
Suomessa Kenny Clarke kävi kolme kertaa. Huhtikuussa 1938 maahamme tuli Tukholman kautta Edgar Hayesin Blue Rhythm Band ja teki 13 konsertin kiertueen, joka ulottui Turusta Helsinkiin, Nokialle, Tampereelle ja Viipuriin. Clarke soitti silloin myös vibrafonia, jota kuullaan myös Tukholmassa hänen nimellään levytetyillä kvintettikappaleilla. Helsingin Messuhallissa lokakuussa 1964 hän oli rumpalina George Weinin järjestämässä mammuttikonsertissa ja viimeisen kerran Porissa kesällä 1969 upeasti soittaneessa kansainvälisessä Kenny Clarke-Francy Boland bigbandissa.
Vuosina 1943-1946 Kenny oli asepalveluksessa Euroopassa ja asettui lopuksi Pariisiin 1956, jossa hänellä riitti runsaasti työtä mm. perustamansa rumpukoulun johtajana. Hänen omia esikuviaan oli erityisesti Count Basien rumpali Jo Jones, jonka hi-hat-tekniikkaa hän kehitti edelleen. Clarken komppaustyyliä vei seuraavaksi eteenpäin taitava Max Roach, myös Suomessa vieraillut.
Modernin jazzin laboratorio, Minton’s Playhouse New Yorkin Harlemissa oli yökerho, jonka jameissa uusia ideoita kypsyttivät Clarken lisäksi erityisesti muut “nuoret kapinalliset” Dizzy Gillespie ja Thelonious Monk. Onneksi on säilynyt joitain siellä tehtyjä amatööriäänityksiä, joissa kuulee mm. Kenny Clarken ja kitaristi Charlie Christianin yhteissoittoa (“Swing to Bop”, “Topsyn” soinnuille, 1941). Näihin aikoihin Kenny sai lempinimensä “Klook”, rumpufraasi kuten hänen sävellyksensä “Salt Peanuts” ja jotkut Gillespien tunnetuksi tekemät bebop-teemat (esim. “Oop Bop Sh’Bam”).
Muunnesoinnut ja alennettu kvintti (flatted fifth) olivat uuden jazzin luonteenomaisia tunnusmerkkejä Kenny Clarken kehittämän uuden tahdituksen myötä. Hän siirsi perusrytmin “ride”- symbaalille, soitti kalustollaan mutkikkaita rytmikuvioita solistia kuunnellen ja kumautti bassorumpua vain tehokeinona (“dropping bombs”).
Käännyttyään islamin uskoon 1946 Kenny Clarke otti käyttöön nimen Liaquat Ali Salaam. Jazztietokirjailija Mike Hennessey on tehnyt hänestä hienon ja kattavan elämäkerran diskografioineen “Klook” The Story of Kenny Clarke” (Quartet Books, 1990, 364 sivua). Se täydentää sopivasti muista jazzin suuruuksista kirjoitettuja biografioita.
