Kun “Duke Ellington and His Famous Orchestra” palasi toiselta menestyksekkäältä Euroopan kiertueeltaan keväällä 1939, siihen liittyi säveltäjä Billy Strayhornin lisäksi kaksi muuta lahjakasta muusikkoa, Porin juhlilla 1967 soittanut tenorisaksofonisti Ben Webster (“Frog”) ja basisti Jimmy Blanton (“Bear”).
Orkesterin laatu ja suosio kasvoivat entisestään ja siihen alettiin jazzpiireissä viitata myös nimellä “The Blanton-Webster Band”. Sen kukoistusvuodet olivat 1939-1942, jolloin levytettiin mm. ikivihreät mestariteokset “Take the A-train”, “Ko-Ko”, “Cotton Tail” (Websterin upea soolo), “Chelsea Bridge” ja “Jack the Bear”.
Jimmy Blantonin ura jazzbasson soiton uudistajana muistuttaa sähkökitaran tunnetuksi tekemän Charlie Christianin elämää. Molemmat nousivat jazzartistien eliittiin 21-vuotiaina 1939 ja kuolivat tuberkuloosiin 1942. He myös vaikuttivat osaamisellaan ja ideoillaan jazzin modernismiin. Blanton syntyi 1918 Chattonoogassa, Tenneseessä musikaaliseen perheeseen ja hänen ensimmäinen instrumenttinsa oli viulu.
Hän oli soittanut ennen Duken ryhmään liittymistään mm. äitinsä suositussa orkesterissa Mrs Blanton’s Swingsters ja jokilaivoilla Fate Marablen kanssa. Isokätinen ja pitkäsorminen Jimmy huomasi kontrabasson olevan hänelle sopivin instrumentti, jonka mahdollisuuksia pizzicato-soitossa hän ryhtyi tutkimaan. Hän huomasi voivansa vapauttaa soittimen sen sidotusta roolista rytmiryhmässä, missä tehtävässä parhaimpia ja tunnetuimpia olivat Ellingtonin Welman Braud, Count Basien Walter Page ja Cab Callowayn Milt Hinton. Blanton kehitteli usein improvisoituja melodisia vastakuvioita ja itsenäisiä sävelkulkuja. Ja ennen kaikkea hän loisti varmalla ja äänellisesti täyteläisellä, kantavalla soitollaan ja herätti koko rytmiryhmän dynaamiseksi, kiinteäksi kokonaisuudeksi.
Kun Ellingtonin orkesterilla oli esiintyminen St. Louisissa syksyllä 1939, Billy Strayhorn ja Ben Webster kiiruhtivat illan päätteeksi kaupungin erään yökerhon jameihin, jossa he hämmästyivät nuoren basistin osaamisesta. He kiiruhtivat takaisin orkesterin majapaikkaan ja herättivät Duken, joka lähtikin musikanttien mukaan kuuntelemaan lahjakkuutta. Seuraavana iltana Blanton oli jo mukana orkesterin vakiojäsenenä. Jonkin aikaa Ellingtonin ryhmässä soitti kaksi kontarabasistia, sillä Duke ei halunnut irtisanoa jo kauan vakinaisena ollutta Billy Taylor-senioria. Jonkin ajan päästä Taylor kuitenkin jätti estradin kesken keikkaa ja tuhahti: “I’m not going to stand up there next to that young boy playing all that bass and be embarrassed.”
Ennen parantolaan joutumistaan Blanton ehti tehdä Ellingtonin orkesterin tai pikkuyhtyeiden kanssa noin 130 levyä, joukossa myös pianistin ja basistin kuusi duo-tallennetta, joissa Jimmy loistaa erityisesti pizzicato-soitossa (esim. “Pitter Panther Patter”). Hän uudisti jazzbasson soiton, jota tietä jatkoivat myöhemmin mm. Oscar Pettiford, Ray Brown ja Charlie Mingus. Joku kriitikko on tiivistänyt Jimmy Blantonin merkityksen: “He found a bass a thumper and left it a jumper”.
– Blanton oli kiinnostunut myös klassisesta musiikista. Hän otti jatkuvasti tunteja päteviksi tietämiltään kontarabasson opettajilta, joiden kanssa hän oli sopinut tapaamisia Ellingtonin orkesterin esiintyessä pidemmän ajan samassa kaupungissa.
Kollegojen mukaan “he was always practicing, practicing, night and day”.
