Unohduksiin on valitettavasti jäänyt saksalainen Jutta Hipp (1925-2003), joka ensimmäisenä naisartistina ja eurooppalaisena pääsi levyttämään arvostetulle yhdysvaltalaiselle Blue Note-merkille. Leipzigissa syntynyt Hipp opiskeli pianonsoittoa jo lapsena ja kuuli jazzia ensi kertaa teini-ikäisenä. Sodan alkuvuosina hän oli natseilta jazzia salaa harrastaneen amatööriorkesterin pianisti ja opiskeli kotikaupunkinsa kuvataideakatemiassa.
Sodan päätyttyä Jutta lähti Neuvostoliiton miehittämästä Leipzigista länsivyöhykkeelle ja soitti ammattimuusikkona Münchenissä. Sitten hän muutti Frankfurtiin ja johti 1953-55 omaa yhtyettään Jutta Hipp Quintett. Se esiintyi Saksan ensimmäisillä jazzfestivaaleilla 1953 ja teki samana vuonna albumin “New Faces – New Sounds from Germany”. Jazzvaikuttaja Leonard Feather kuuli Jutan soittoa Duisburgissa 1954, ryhtyi hänen managerikseen ja kehotti suojattiaan muuttamaan Yhdysvaltoihin “to strike it rich”. Näin tapahtuikin 1955, mutta sitä ennen, tammikuussa, pianistilla oli kvartetillaan – kitaristina hänen kihlattunsa, unkarilaissyntyinen Attila Zoller – kiinnitys erääseen Linköpingin tanssiravintolaan Ruotsissa. Silloin hän kävi myös Tukholmassa levyttämässä ihailemansa baritonisaksofonisti Lars Gullinin kanssa (Lars Gullin vol. 3, DRCD 244).
Jutta Hipp, New York 1955 – Dear Old Stockholm
{youtube}vVXhL1gkQvY{/youtube}
Vuosina 1956-57 Jutta – “Europe’s First Lady in Jazz” – teki Blue Notelle kolme albumia , “At the Hickory House” (vol. 1 & 2) ja “Jutta Hipp With Zoot Sims” Hän esiintyi mm. New Port Jazz Festivaalilla ja soitti jopa basisti Charles Mingusin kanssa sekä teki pitkän ja onnistuneen kiertueen tenoristi Jesse Powellin yhtyeessä etelävaltioihin. Jazztyöllisyyden heiketessä 1960-luvulla Hipp lopetti ammattimuusikkona ja ryhtyi erään asustetehtaan muotisuunnittelijaksi ja ompelijaksi. Yhteistyö Leonard Featherin kanssa oli katkennut, koska Jutta ei suostunut mm. soittamaan hänen sävellyksiään. Hänen esiintymisensä rajoittuivat nyt vain satunnaisiin viikonloppujen klubikonsertteihin. Jutan ongelmia olivat huono itsetunto ja esiintymiskuume (“Lampenfieber”), mitkä aiheuttivat omia ongelmia. Taloudellisia vaikeuksiakin alkoi kasaantua – hän oli välillä vailla ilman vakituista asuntoa. Mutta vuonna 2001 onni kääntyi. Blue Note-yhtiö löysi hänet etsimisen jälkeen ja luovutti artistille 40.000 dollaria rojalteina Japanissa uudelleen julkaistuista äänitteistä.
Chet Baker & Stan Getz – Sweden 1983 – Dear Old Stockholm
{youtube}tLgkoERdI90{/youtube}
Kaksi viimeistä vuottaan haimasyöpään menehtynyt Jutta Hipp jaksoi vielä seurata jazzin kehitystä, harrastaa akvarellien maalausta, valokuvausta ja runojen kirjoittamista sekä tehdä nukkeja – joitain niistä on esillä New Yorkin kaupunginmuseossa. Vanhassa kotimaassaan Jutta on nyt löydetty uudelleen, kiitos hänestä viime vuosina tehtyjen tutkielmien ja Jazz Podium -lehden artikkeleiden. – 
Pianistina Jutta omaksui aluksi vaikutteita swing-kauden suurilta nimiltä, innostui sitten modernisteista Bud Powell ja Lennie Tristano. Merkittäväksi esikuvaksi hänelle tuli lopulta Horace Silver.
Kerrotaan, että kun eräs ruotsalainen muusikko arvosteli kerran Jutta Hippin tekemää levyä ja sanoi sen kuulostavan kuin Bengt Hallberg “i mycket, mycket dålig kondition”, seurueessa mukana ollut Bengt kysyi: “Milloin te tiedätte, koska minä olen hyvässä kunnossa?”
(“hip”, 1930-luvulla “hep”, slangisana = uusimpia virtauksia seuraava, muodikas, ajanmukainen)
