“Jazzin vuosikymmenellä”, 1920-luvulla oli myös valkoisia muusikkoja, jotka innostuivat New Orleansin ja värillisten jazzista ja jotka halusivat kehittää sitä edelleen. Syntyi uusia tyylejä. Tällainen oli 1950-luvun “cool jazz”, joka oli aluksi erityisesti valkoisten muusikoiden suosimaa musiikkia.
Sen lähtökohtia olivat kuitenkin tenoristi Lester Youngin (1909-1959) soittotapa 1930- ja 1940-luvulla sekä sovitustyyli, jonka kehitti Miles Davisin johtama 1949-1950 levyttänyt 9-jäseninen “tuubaorkesteri”. Cool-sävyjä ja alkavaa modernismia edustivat kuitenkin jo 1920-luvulla kornetisti-pianisti Bix Beiderbecke (1903-1931), impressionismista ideoita ammentanut, ja monia puupuhaltimia hallitseva Frank (Frankie, “Tram”) Trumbauer (1901-1956).
Lester Young on monesti maininnut, ettei hän ottanut useimpien kollegoidensa tapaan mallia saksofonijazzin perustajan Coleman Hawkinsin (1904-1969) soitosta. Young piti enemmän valkoisten Jimmy Dorseyn ja erityisesti Frank Trumbauerin tyylistä. Trumbauerin soittaman C-vireisen saksofonin viileä, kevyt ja ilmava sointi sekä Beiderbecken modernismi sopivat paremmin “Pressin” tavoitteisiin. Edustava näyte tästä on 1936 äänitetty Count Basien muusikoiden kanssa tehty “Lady be good”. – C-saksofoni oli suosittu vielä 1920-luvulla. Se oli sopiva kotisoitin, koska siinä on hiljaisempi ääni kuin altossa ja tenorissa, ja sillä saattoi soittaa melodiaa pianonuotista tarvitsematta siirtyä toiseen säveltasoon. C-saksofonilla aloittivat aikanaan myös Coleman Hawkins ja myöhemmin alttoon vaihtanut tyyliniekka Benny Carter.
Bix Beiderbecken ja Trumbauerin musisointia kappaleessa “Singin´ the blues” (1927) ovat jazzsukupolvet kuunnelleet tarkasti. Vuotta myöhemmin tehty “Borneo” – kornine sanoituksineen – on tyylikäs näyte puhaltajien “chase improvisoinnista”. Bix soittaa lyhyitä sooloideoita, joista “Tram” jatkaa. Tätä vuorottelua he olivat toteuttaneet jo soittaessaan suosituissa Jean Goldketten ja Paul Whitemanin orkestereissa.
Amerikansuomalainen trumpetisti Sylvester Ahola (1902–1995) soitti jonkin aikaa samassa New Yorker-orkesterissa Beiderbecken ja Trumbauerin kanssa ennen Lontoon vuosiaan.
Frank Trumbauer oli instrumenttinsa virtuoosi ja jatkoi muusikon uraa aina 1950-luvun alkuun soittaen samalla tyylillä kuin vuosikymmeniä aikaisemminkin. Ilmailusta, nuoruuden harrastuksesta, tuli hänelle myöhemmin uusi ammatti. Hallinnollisten tehtävien lisäksi hän toimi myös arvostettuna lennonopettajana.
