Marraskuussa 1961 John Coltrane kvintetteineen kävi Euroopan-kiertueellaan Helsingissäkin. Mestarisaksofonistin “sheets of sound”-sävelryöpytykset olivat tuttuja nuoremmalle diggarikaartille lp-levyjen “Giants Steps” ja “My Favorite Things” ansiosta. Yhtyeessä toisena puhaltajana ollut Eric Dolphy, alttosaksofoni, bassoklarinetti ja huilu, oli myös omaperäinen, hämmästyttävä modernisti.
Eric Dolphy (s. 1928 Los Angeles, k. 1964 Berliini) opiskeli nuoruudessan ensin klarinetinsoittoa. Kun hänen pääsoittimekseen vaihtui altto, työtä tarjosivat hänelle orkesterinjohtajat Gerald Wilsonin ja Buddy Collette sekä vuodesta 1958 rumpali Chico Hamilton. Tämän jälkeen vuorossa oli basisti-säveltäjä Charles Mingus. Tämä kumppanuus kesti enemmän tai vähemmän kiinteänä Dolphyn kuolemaan asti.
Dolphyn mielimuusikko oli Charlie Parker, jonka bop-perinnettä hän vei eteenpäin. Hänen pitkät ja kulmikkaat soolonsa olivat intensiivisiä ja liikkuivat laajalla äänialalla äkillisine sävelkorkeusvaihteluineen ja perussointuja mutkikkaasti värittäen. Tyyliniekkana hän oli monien 1960- ja 1970-luvun jazzmuusikkojen esikuva. Suureksi osaksi hän ansiostaan huilusta ja bassoklarinetista tuli monien saksofonistien sivusoittimia.
Lyhyen uransa aikana hän oli mukana myös John Lewisin ja Gunther Schullerin “third stream”-kokeiluissa ja soitti Ornette Colemanin kaksoiskvartettilevyllä “Free Jazz”. Dolphyn parhaana albumina pidetään 1964 äänitettyä “Out to Lunch”, jolla oli mukana mm. trumpetisti Freddie Hubbard. Täyteen oikeuteen Dolphyn nerous ehkä pääsi kuitenkin Mingusin tekemillä levyillä. Soittokumppanina niillä oli usein Porin juhlien vakiovierailija, trumpetisti Ted Curson. – Curson oli mukana myös jazzin historian pisimmän nimen saaneella Minguksen luomuksella: “All the Things You Could Be By Now If Sigmund Freud’s Mother Was your Wife”.
Eric Dolphy sairasti diabetestä, johonka hän menehtyi kesäkuussa 1964, vain 34 vuotiaana. Muutamia kuukausia ennen kuolemaansa hän oli tallentanut Mingusin kanssa enteellisen numeron “So Long Eric”.