Hän on soittanut mm. Stan Kentonin, Woody Hermanin ja Thad Jonesin orkestereissa, joiden uusi ja uudistuva musiikki puhutteli myös sodanjälkeisen ikäpolven kuuntelijoita.
Mm. brittitutkija Albert McCarthy ja yhdysvaltalainen Lewis A. Erenberg, teosten Big Band Jazz ja Swingin’ the Dream kirjoittajat, ovat pohdiskelleet, miksi toisen maailmansodan päätyttyä Glenn Millerin orkesterin suosion kasvattama optimismi johti kuitenkin isojen orkesterien joukkokuolemaan.
Lokakuussa 1946 jazzlehti Metronome uutisoi “The King is Dead” ja myöhemmin laajalevikkinen Newsweek “The biggest depression the band business had ever known”.
Edellinen viittasi Benny Goodmanin päätökseen hajottaa suosittu orkesterinsa ja jatkaa esiintymisiä vain pikkuyhtyeenä. Newsweek taas totesi, että neljässä viikossa lukuisat menestyksekkäät tanssiyleisön viihdyttäjät lopettivat toimintansa vuoden 1947 alkuun mennessä. Näitä olivat mm. bigbandit Les Brown, Benny Carter, Tommy Dorsey, Harry James, Artie Shaw ja Jack Teagarden.
Näin kävi myöhemmin myös myös suosituille Cab Callowaylle, Charlie Barnetille ja Woody Hermanille, jotka tosin myöhemminkin ja uusin kokoonpanoin ja vaihtelevalla menestyksellä jatkoivat suurina orkstereina. Count Basie pienensi soittajistonsa 1950 joksikin aikaa oktetiksi, mutta Duke Ellington jatkoi sitkeästi, joskin miehistövaihdoksin.
Toisen maailmansodan jälkeen amerikkalainen yhteiskunta ja talouselämä olivat muuttumassa. "Swinginä" mainostettu jazz oli kaupallistunut ja se koki musiikillisen inflaation. Sodan aikaiset kutsunnat olivat verottaneet solistivoimaisia orkestereita, ja huvivero (20%) kasvatti kuluja ja vähensi työtilaisuuksia. Musiikkiteollisuus lopetti orkestereiden tukemisen.
Vastavetona American Federation of Musicians julisti 1942 parin vuoden levytyslakon. Tämä antoi puolestaan laulajille mahdollisuuden päästä tekemään levyjä entistä enemmän.
Yleisön makukin oli muuttumassa. Vokaaliviihde alkoi syrjäyttää vesittyvän swingin, ja nuorisomusiikiksi räjähtivät "rhythm'n blues" ja "rock'n roll". Instrumentaalijazz haki uusia ulottuvuuksia bebop- musiikista.
Hintasäännöstelyn purku 1946 oli myös nostanut orkesterilaisten palkkiovaatimuksia, eikä tanssien järjestäminen ollut enää kannattavaa. Myös elokuvat ja tv kilpailivat yleisön suosiosta.
Tasokasta, modernisoitua bigband-musiikkia soittivat onneksi kuitenkin jotkut uudet orkesterit. Niiden johtajia olivat mm Maynard Ferguson, Quincy Jones, Billy Eckstein, Boyd Raeburn ja Gil Evans.
