Vanhemmat ostivat pojalleen viulun, mutta oppilaitoksen viululuokan huonoimpana Pee Wee päätti keskittyä rumpujen soittoon. Mutta siitäkään ei tullut oikein mitään. Kun hän kerran pääsi vanhempiensa mukana erääseen konserttiin ja seurasi siellä aivan läheltä yhtyeen klarinetistia, instrumentin valinta selkiytyi.
Pee Ween klarinetismi oli kovin erilaista kuin vaikkapa Antti Sarpilan tai Putte Wickmanin sulava ja virtuoosinen meno. Russellin musiikki jakaa kuulijoiden mielipiteet: siitä joko pidetään tai sitä inhotaan. Mutta se on ainakin omintakeista ja tunnistettavaa Louis Armstrongin, Charlie Parkerin ja Erroll Garnerin tapaan, mutta hänen tuotantonsa on epätasaista. Pee Ween soitossa kuulee tuskaisuutta, ikään kuin hän pelkäisi epäonnistuvansa musisoinnissaan. Hänen ilmeensä heijastavat näitä tuntemuksia. Vuonna 1957 tehdyssä tv-ohjelmassa ’The Sound of Jazz’ (siirretty myös dvd:lle) Pee Wee Russellin soittoa voi kummastella kahdessakin kappaleessa (’Wild Man Blues’ ja ’Rosetta’). Hänen instrumenttinsa ääni on sihisevä ja kähisevä, soiton falskiuttakin kuulee, ja hänen tekniikassaan on puutteellisuuksia. Toisaalta hänen alimmassa soittorekisterissään on selittämätöntä kiehtovuutta. Siihen liittynee hänestä käytetty tyylimääritelmä ’klarinetin lyyrikko’. Pee Ween soiton persoonallisuudella oli kysyntää. Hän aloitti levytysuransa jo 21-vuotiaana 1927, ja se kesti vuoteen 1968. Russellia on vaikea lokeroida mihinkään tyylisuuntaan. Hän aloitti dixieland-muusikkona, soitti jopa Bix Beiderbeckin kanssa, oli parhaimmillaan myöhemmin mainstream-ryhmissä ja levytti viime vuosinaan omalla pianottomalla kvartetillaan mm. John Coltranen ja Thelonious Monkin sävellyksiä. Joku kuvasikin häntä ’piileväksi modernistiksi’.
Pee Ween uraa varjosti alkoholismi, mikä saattoi hänet sairaalakuntoon 1951 ja mistä toipuminen täysin eristäytyneenä vei pitkän ajan. Hänen huhuttiin kuolleenkin, ja Pariisissa silloin asuva Sidney Bechet järjesti siellä jopa muistokonsertin. Russell oli varsin suosittu 1940-luvulla soittaessaan kymmenkunta vuotta New Yorkin Greenwich Villagessa sijaitsevassa Nick’s-yökerhossa kitaristi Eddie Condonin ’nicksieland’-ryhmässä. Down Beat-lehden jokavuotisessa äänestyksessä hän oli yleisön klarinetistisuosikki myös kymmenen kertaa. Suomessa Pee Wee konsertoi lokakuussa 1964 promoottori George Weinin kokoamassa The Chicago All Stars-yhtyeessä. Ryhmä teki maailmankiertueen, ja Japanissa Russell oli niin suosittu, että siellä omistettiin hänelle oma muistopäiväkin, ’Pee Way Day’. Jenkeissä The Jersey Jazz Society on järjestänyt puolestaan hänen kunniakseen oman festivaalin nimeltään ’Pee Wee Russell Memorial Stomp’.
Vuonna 1965 Pee Wee kiinnostui maalaamisesta. Kahden vuoden aikana hän teki satakunta impressionistista työtä, jotka saivat kriitikoilta varsin myönteiset kommentit. Mutta Mary-vaimonsa kuoltua 1967 myös Pee Ween ote elämään alkoi heikentyä. Alkoholismi nujersi lopulta jo ikävän murtaman ja avuttoman musikantin. – D.A. lyhenteellä oli muuten aikansa muusikkoslangissa oma merkityksensä. Se tulee ilmaisusta ’dog arse’, jolla viitataan erityisen halventavasti johonkin epämiellyttävään henkilöön tai asiaan.