Edesmennyt Pentti Lasanen, paljon käytetty studiomuusikko, kertoi soittaneensa äänityksissä peräti seitsemää eri instrumenttia. Hänen osaamistaan kommentoi kerran Åke Grandell, Lasasen koulukaveri: “Pena sai vaikka luudan soimaan.” Lasasen kaima Pentti Lahti tulee mieleen toisena usein käytettynä kotimaisena multi-instrumentalistina.
Tunnetuin monisoittaja jazzissa lienee New Yorkissa nuoruudessaan vaikuttanut, taustaltaan italialais-sveitsiläinen Adrian Francis Rollini (1904-1956). Hän oli musiikin ihmelapsi ja hänellä oli “perfect pitch”, absoluuttinen sävelkorva. Hänen kerrotaan 2-vuotiaana aloittaneen soittamisen “minipianolla” ja paria vuotta myöhemmin hän esiintyi kaupungin arvostetussa Waldorf Astoria-hotellissa Chopin-ohjelmalla.
Toisella kymmenellä ollessaan hän perusti naapurien poikien kanssa yhtyeen, jossa hän pianon lisäksi soitti ksylofonia. Kun Rollini oli 16, hänet kutsuttiin suosittuun California Ramblers-tanssiorkesteriin, jossa hänen soitinvalikoimaansa kuuluivat myös rummut ja bassosaksofoni. Hänestä tehtiin pian myös orkesterin sovittaja ja johtaja.
Kerrotaan Rollinin oppineen käsittelemään parissa viikossa taitavasti kömpelöä bassosaksofonia, jota käytettiin 1920-luvulla ja vielä seuraavankin vuosikymmenen alussa varsinkin rytmisoittimena.
Äänitystekniikan kehittyessä sen syrjäytti kontrabasso. Meillä ensimmäisiä bassosaksofonin soittajia oli Dallapén sovittaja, sousafonisti ja kontrabasisti Eero Lindroos (myöh. Lauresalo).
Soittimesta kiinnostuivat myöhemmin 1960-luvulla jazzin avantgardistit, ehkä äskettäin kuolleen saksalaisen puhaltajan Peter Brötzmannin vaikutuksesta.
Paitsi omilla levytysyhtyeillään (mm. The Goofus Five) Adrian Rollini oli mukana eri kokoonpanoissa sadoilla äänilevyillä 1920-luvun suositun charleston-tanssirytmin vauhdittajana ja pätevänä solistina. Hän soitti myös erikoislaatuisia kotitekoisia soittimia, saksofonia muistuttavaa “goofusta” ja pienoisklarinetilta näyttävää instrumenttia “hot fountain pen”.
Kun maineikas Jean Goldketten iso-orkesteri hajosi 1927, Rollini palkkasi osan sen muusikoista johtamansa New Yorker-yökerhon orkesteriksi. Se oli varsinainen “musicians band”, jossa olivat mukana myös mm. viulisti Joe Venuti, kitaristi Eddie Lang, kornetisti Bix Beiderbecke ja amerikansuomalainen trumpetisti Sylvester Ahola.
Valitettavasti yhteistyö kesti vain muutaman viikon palkkaerimielisyyksien takia. Tämän jälkeen Rollini ja Ahola muuttivat Englantiin tehtyään edullisen sopimuksen jäsenyydestä Lontoon Savoy-hotellin orkestereissa.
Rollini palasi kotimaahansa jo vuoden kuluttua ja jatkoi menestyksekästä muusikon uraansa. Hän lisäsi soitinvalikoimaansa 1935 vibrafonin (vibraharp) ja alkoi siirtyä musiikissaan viihteellisempään suuntaan. Hänellä oli nyt oma suosittu levytysyhtye ja radioesiintymisiä sekä rooleja parissa elokuvassakin. Adrian Rollinin ura jatkui Floridassa 1950-luvulla hotelli- ja ravintola-alalla. Asiakkaitaan hän viihdytti triomusiikillaan ja järjestämällä suosittuja jameja. Bassosaksofonia hän ei ollut juuri soittanut julkisesti vuoden 1938 jälkeen. – Adrianin nuorempi veli tenoristi Arthur Rollini oli myös tunnettu muusikko, joka soitti mm. Paul Whitemanin ja Benny Goodmanin orkestereissa.
Hollantilainen musiikintutkija Ate Van Delden on kirjoittanut teoksen “Adrian Rollini – The Life and Music of a Jazz Rambler” (Mississippi University Press, 2019), jossa “jazz age”- aikakautta käsitellään kiintoisasti ja monipuolisesti. Tulevien Porin jazzien ja Kaustisen kansanmusiikkijuhlien yhteydessä julkaistaan myös suomenkieliset kirjat Sylvester Aholasta.
Lontoossa ollessaan hän yritti saada viisumin Suomeen käydäkseen vanhempiensa kotiseuduilla Toholammilla ja Vetelissä. Sitä ei myönnetty, koska kai pelättiin hänen syövän täällä kotimaisten muusikoiden leivän!
